Käyttäjä29501

Ollilla on jotenkin tosi ”nykivä” puhetyyli, joka häiritsee.

Mä en jaksaisi tuota Heidiä yhtään. Ihme lapsellisenoloinen lässyttäjä. Miten aikuisella naisella on ihme pinkkiä ja tyyliin yksisarvisia jokapuolella?

Vierailija kirjoitti:

Te joilla ero oli todella vaikea ja syynä mm. täydellinen luottamuksen rikkominen, kunnioituksen puute, toisen halventaminen esim., jos toisella oli suhde tai selvisi vuosien päästä että toinen ei koskaan oikeasti rakastanutkaan tai jotain tuollaista, niin ystävystyittekö lopulta joskus uudelleen?

Tarkoitan kun aikaa kulunut paljon ja asia jo anteeksi annettu ja elämää jatkettu. Enkä tarkoita sitä että ollaan kohteliaita ja rupatellaan smalltalkia kun törmätään lapsen rippijuhlissa vaan ihan kunnon ystävyyttä. Eritoten jos teillä on lapsia joiden takia on pitänyt koko ajan olla jossain määrin yhteydessä.

Vai jos toinen on kerran suhteenne rikkonut niin pahasti, niin ette vaan enää edes halua sellaista ihmistä elämäänne vaikka olisitte antaneet anteeksi ja jatkaneet elämää?

Ekan kanssa ollaan ihan hyvissä ja neutraaleissa väleissä. Ollaan uusien puolisoidemme kanssa olleet vieraina samoissa häissäkin ilman mitään ongelmia.

Toisen kanssa ei olla kyllä missään tekemisissä, koska oli narsistinen kontrollifriikki. Varmasti kohteliaasti tervehtisin, jos jossain törmättäisiin, mutta muutoin olen vaan tyytyväinen, että on jonkun muun riesana tänä päivänä.

Vierailija kirjoitti:

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/c4b28d75-c224-47c6-9afb-c5dfdd5e0ba5

Mitä ajatuksia juttu herättää?

Itselläni hyvin ristiriitaisia tunteita. Tavallaan ymmärrän että piti huolehtia omasta selviämisestään, tavallaan kuitenkin jutussakin tulee ilmi miten hän itse pyysi apua ja sai apua monesti. Kuitenkin itse hän ei ollut valmis auttamaan ketään. Todella ristiriitaiset fiilikset.

Hienoa kuitenkin tietysti että hän oli yksi selvinneistä, jokainen niistä kuolemista oli turha.

Mulla sama! Jotenkin tuntuisi luonnolliselta yrittää pelastaa myös muita, mutta kun ei ole itse noin kauheassa tilanteessa ollut, niin kritisointikin tuntuisi väärältä. Aivan kamala ja turha onnettomuus kaiken kaikkiaan. Miten ei oltu ajateltu tuota visiiriä lainkaan? Isäni oli laivasuunnittelija - valitettavasti jo edesmennyt, mutta nyt olisi ollut kiva kysyä hänen mielipidettään.

Käyttäjä29501 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähintään 7 vuotta yhdessä asumista. Silloin tuntee partnerin eikä tule mitään yllätyksiä. Seitsemännen vuoden kriisikin on pysytty yhdessä, joten silloin uskaltaa luottaa ja mennä avioon ja lisääntyä.

Ei koskaan avioon/lapsia alle kolmen vuoden tuttavuudella! Intohimo kestää tuhat yötä eli noin kolmisen vuotta kuljetaan suhteessa vaaleanpunaiset lasit silmillä eikä haluta nähdä rakkaassa mitään vikoja. Sitten tulee se tuhannesensimmäinen päivä ja kamu voi alkaa vttaa. Siitä ei ole paluuta, jos lapsi on jo tehty.

Olen 35 vuotta..koskeeko tämä neuvo myös minua?

Minä sain esikoiseni 39-vuotiaana. Olen ehtinyt juhlia, matkustaa ja luoda hyvän uran sekä kerryttää omaisuutta. Samoin mieheni. En tiedä, mitä uutta tai enempää elämä olisi voinut tässä vaiheessa meille enää antaa. En missään nimessä kadu, vaikka välillä v*tuttaa kuin pientä oravaa, kun tappelet taaperon kanssa joka asiasta vaipanvaihdosta vaatteiden pukemiseen ja joka välissä siivoat sotkuja. Silti mikään vedä vertoja sille pyyteettömälle rakkaudelle, mitä saat ja annat eikä sille, kun pieni hento keho turvallisuuden haussaan nukahtaa viereesi syvään uneen, käsi äidin kädessä ja aamulla herää iloisena hiukset unesta sekaisin antamaan pusuja ja haleja ❤️ Paljon se ottaa, mutta paljon se myös antaa - varsinkin, kun on täysi-ikäinen, niin voi toimia kuskina vanhemmilleen 😂

Sen voin vielä lisätä edelliseen, että nyt kun on se lapsi, niin olisin halunnut niitä enemmän. Sellaista kun ei kaipaa, mitä ei ole koskaan ollutkaan. Kuitenkin tässä tilanteessa ikä ja jaksavuus on valitettavasti rajana etenkin, kun meillä on miehen kanssa molemmilla vaativat asiantuntijatyöt. Onneksi onnistuttiin saamaan mitä tervein, kaunein ja huumorintajuisin tyttö - juuri siten, kuten kaikkien vanhempien pitäisi ajatella lapsestaan. En ole lähtökohtaisesti mikään erityisen lapsirakas, siksi rakkaus omaan lapseen kyllä suuruudellaan yllätti. Nykyään suhtaudun muihin lapsiin, jotka aiemmin ärsytti, paljon joustavammin mm. kiukkukohtauksiin kaupassa vanhemmille tyyliin ”I feel you” 😄