Käyttäjä2108

Vierailija kirjoitti:

Sota-aikana hamstrattiin makaronia, säilykkeitä ja kaikkea muuta mitä sattui saamaan (muistuuko mieleen mitään tuttua?). Nuoriso salabiletti. Pimennysmääräysten noudattamista piti vahtia, koska kaikkia ei huvittanut. Kaikki eivät menneet ilmahyökkäysten aikana pommisuojaan, koska ei huvittanut.

Hei hei.Lopeta tuo jauhaminen.Salabiletti! Häpeä. 

Vierailija kirjoitti:

Käy joskus sankarihautausmaalla. Ne ovat täynnä nuoria toisesta maailmansodasta selvinneitä.

No ei todellakaan ole.Ne jotka on haudattu in sodassa kuolleita. Mitä en ymmärrä ?

Vierailija kirjoitti:

Rankka vuosi -dokumentissa vanha mies käy katsomassa läheistään hoitokodin ikkunan takaa. Ja toteaa että tämä ihmisten eristäminen on kamalinta mitä hän on kokenut, pahempaa kuin pommitukset.

On aivan pahinta mitä voi sairaalle aiheuttaa. Eristyneenä omistaan. Aivan surullista .Ja nyt tuli itku.En päässyt minäkään sanomaan hyvästiä lapsuuden kaverille . Siellä hän yksin joutui kamppailemaan tuskissaan. 

Kun lääkäri soitti ja sanoi että emme voi antaa hänelle mitään elämää auttavaa ? lääkettä ,ymmärsin että oli vain päivistä kysymys.

Hän kertoi että ystävätär ei halunnut millään maskia naamalle .4 henkilökunnasta sai riidellä siitä. 

Kun ihminen on noin sairas,m ei hän voi tietää miksi se maski laitetaan naamalle. Hänellä oli KOL eli keuhkotauti joten luulen että hän sai paniikin ,eikä ymmärtänyt . 

Vierailija kirjoitti:

Sodan glorifioinnin voisi jo lopettaa. Suurimmaksi osaksi se ei ollut Rokan Antteja ja sankarilottia. Se oli väsymystä, pelkoa, turhautumista, puutetta, henkisiä ja fyysisiä vammoja, mahdollisimman helpolla selviämistä, ohjeiden ja määräysten kiertämistä.

Se oli kamppailua isänmaan vapaudesta! Ei saa milloinkaan unohtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin selvisi? Väität siis tosisasi, ettei sota särkenyt ihmisten mieliä? Sodanjälkeisinä vuosina ei ollut perheväkivaltaa, päihdeongelmia, itsemurhia? Esimerkiksi ukkini tappoi itsensä, toki vasta vanhemmalla iällä. Turha näitä on sankaritarinoiksi sepittää. 

Tietenkin suurin osa jatkoi elämää, teki töitä, perusti perheen, mutta varjo oli pitkä. Ihan samalla tavalla käy nytkin. Osa tippuu kyydistä, suurin osa jatkaa. Mutta niilläkin, jotka jatkaa, poikkeusaika voi näkyä mielentereydessä tai muussakin. 

Mikähän tässä nyt on niin vaikeaa ymmärtää?

Ai nytkö ei ole ollut itsemurhia ja perheväkivaltaa yli 20 vuoteen, suurin osa veteraaneista kun menehtyi jo ennen 2000-luvun alkua ja moiset riesat siis katosivat kokonaan? Jännä juttu, että tässä on ollut hyviä vuosia jo monia, ei mitään ongelmia, koska sodasta on niin pitkä aika!

Sodan varjo on vieläkin meidän sodassa olleiden lasten  elämässä. Seuraa , ja muistelen kuinka kamalaa oli kuulla niitä rintamajuttuja kun miehet kännissä niitä muisteli. Lapsena se oli pelottavaa, nyt aikuisena ymmärtää vieläkin paremmin miten karmeaa jättää kaveri(t)  kuolemaan yksin vieraalle maalle.