Käyttäjä2108

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsuutta varjosti sellainen epämääräisyys ja epäjohdonmukaisuus; samasta rikkeestä saattoi toisella kertaa tulla remmiä ja toisella kertaa naurahduksella. Ehkä sairainta oli se, että remmiä alkoi tulemaan vasta kun olin jo toisella kymmenellä, lapsena harvakseltaan ehkä tukkapöllyä. Taisin olla rippikouluikäinen, kun vielä sain jostain käsittämättömän pienestä syystä remmiä ja kunnolla. 

Kotona vanhempien käytöksessä ei ollut mitään logiikkaa. Koskaan ei voinut tietää, ollaanko hyvällä vai pahalla päällä ja mikä on vastaanotto. Jos töissä oli ollut huono päivä, niin lapseenhan se on osuvinta purkaa. Rangaistuksia jaeltiin täysin ilman logiikkaa, kuten jo ylempänä totesin. Iloa ei saanut näyttää (tyhjän nauramista), toisaalta ei myöskään surua (lopeta väniseminen). Nyt on kiva yrittää aikuisena opetella alkeellisia tunne-elämän taitoja.

Ulkonäköä jaksettiin arvostella. Kuulin usein kotona olevani homssuinen ja hoitamaton, no miten olisin muutan osannut ollakaan, kun ei uusia vaatteita ostettu tai opetettu ulkonäöstä huolehtimista. 

Jälkeenpäin olen hakeutunut asiantuntija-avun piiriin purkamaan omia kokemuksiani lapsuudesta, etten siirtäisi vääriä toimintamalleja omille lapsilleni. Tämä on tabu, tästä ei saa vanhempien kanssa puhua. Heidän mielestä mulla on ollut täydellinen, helppo ja kaikinpuolin rikas lapsuus. Omat lapseni ovat pilalle hemmoteltuja, kun ostetaan uusia vaatteita ja tavaroita ja tytöt käyvät kanssani esimerkiksi jalkohoidossa.

Tuli mieleen tästä ulkonäön arvostelusta sellainen asia, että äitini oli kova arvostelemaan minun ulkonäköäni. Varsinkin teini-iästä eteenpäin. Paksut nilkat, paksut, reidet, iso takapuoli, paksut ranteet ja rintojen kokokin oli väärä. Ja olen siis aina ollut kokoa 36-38. Jossain vaiheessa olin jopa kokoa 34. Toki äitini oli minua silloin sirorakenteisempi. Koin, että en saanut rauhassa kasvaa ulkoisesti. Ehkä äitini koki naisellisuuteni jotenkin uhkana. En tiedä. Ja tätä arvostelua saattoi tehdä myös muiden kuullen. Tuli inhottavan nöyryytetty olo.

Mutta sinä kuulostat siltä, että tyttäresi saa kasvaa rauhassa naisiksi. Etkä pidä ns. naisellisia juttuja turhina. Hyvä niin!

Raivostun kun luen miten jonkun om äiti on kateellinen tyttärelleen ja panettelee vaan loukatakseen.

Minun rakas äiti ylisti aina minua  ja vaikka oltiin köyhiä ei koskaan unohtanut sanoa meille että emme ole huonompia kuin muut. Meitä oli liuta lapsia , sieviä ja hyväkäytöksisiä kaikki ,kovia urheileen, kateus oli käden koskettavissa naapureiden puolelta. Ei tietty kaikki ,useimmat olivat tosi mukavia mutta ne joilla oli rumat ( anteeksi) tyttäret , olivat suorastaan v mäisiä. Olimme aina sievästi pukeutuneita, äiti ,minä ja naapurin täti kilpaa ompelimme ja kudoimme yhtä sun toista. 

Kosketti vasta kun pikkuveli sanoi että hän kiittää minua siitä, kun ompelin hänelle housut kouluun .Opettaja oli kehoittanut jokaista ottamaan parhaat päälle. Siinä sitten itsekin olisin 13 vuotta ompelin vanhalla Singerillä rakkaalle veljelle housuja 4 ään aamulla, että ei vaan tunne itseään huonommaksi kuin muut. 

Komiat tuli, vaikka kovan takana istui kun ostin ruutukangasta  ja oli pakko sovittaa ruudut yhteen että oli siistit housut. 

Vierailija kirjoitti:

Äiti oli kännissä joka jumalan viikonloppu, siis aina. Eikä missään pienessä sievässä, vaan ihan örinäkunnossa.

Tämä teki kipeää koska minun isä oli aina kännissä ja ilkeä. 

Vierailija kirjoitti:

Kasvoin maatilalla, ja niillähän on aina jotakin tehtävää. 12-vuotiaasta lähtien loma-ajat piti tehdä töitä. Äitini kävi huutaen haukkumassa minua läskiperseeksi ollessani juuri 12, kun olin pelaamassa tietokoneella pellon äestyksen sijaan. Siitä sitten lähdettiin aika vauhdilla itku silmässä töihin. Samoin yhteen harrastukseen raahattiin väkisin vaikka itkin hysteerisenä, etten halua mennä. Isä ei juuri tunteita näyttänyt lapsilleen, painoi vain eteenpäin työkuormansa alla.

Noiden seurauksena olen todella hyvä suorittamaan annetut tehtävät / elämää yleisemminkin kovalla tasolla ja paineista tai omista tunteista välittämättä, mutta vastinparina armollisuus itseä ja muita kohtaan on todella matalalla tasolla. En selittele itse mitään ja en kuuntele muiden selityksiä. Pari vuotta sitten ryhdyin kirjoittamaan tajunnanvirtaa paperille ja se oli niin synkkää luettavaa itseäni kohtaan, että jätin sen harrastuksen ensimmäiseen ja viimeiseen kertaan.

Menin naimisiin yhtä kovan naisen kanssa kuin äitini. Pitää pitää huolta, että pystyn itse pehmentämään viestiä omalle jälkikasvulleni.

Olen muuten oikein hyvissä väleissä vanhempieni kanssa. Ymmärrän, miksi he olivat kuten olivat.

M30

Ei lapsia saa nimitellä rumilla sanoilla. Se jos mikä jättää sieluun ikuiset haavat. 

EI SAA LYÖDÄ EIKÄ KURITTAA! Pieni lapsi ei voi aina tietää mikä on oikeen ja mikä väärin. 

Apua .Olenko unohtanut kisat! 

Onnea kuitenkin ,todella paljon onnea .Hyvä Suomi!