Käyttäjä15200

Onko kehopositiivisuus vain lihavuuden hyväksymistä? Minä olen ymmärtänyt, että se tarkoittaa muutakin.

Itse olen aika ollut hyvin tyytymätön vartalooni. Niin reilusti, että en halua mennä uimahalliin, rannalle tai saunomaan kavereiden kanssa. En ole ikinä käyttänyt lyhyttä hametta tai shortseja. Nuorempana itkin usein vartaloni takia ja häpesin itseäni.

Nyt olen lievästi ylipainoinen. Laihtuminen ei oikeastaan muuttaisi itseäni millään lailla parempaan suuntaan vartaloni osalta. Jään edelleen rumaksi (olen lyhyt, paksu jalkainen luustollisesti, takapuoleton ja kapealanteinen) eli siinä mielessä on aivan sama olenko tällainen vai normaalipainoinen. Terveyden takia haaveilen hoikemmasta vartalosta silti. Kurjaa kuitenkin, että olen koko ikäni hävennyt itseäni ja pelkään kovasti, että lapseni perivät ulkomuotoni. Eli jonkinlaista kehopositiivisuutta toivoisin omaan päähäni.

Voisin järjestää lapsivapaata-aikaa viikkoja, jos niin haluaisin. Innokkaat isovanhemmat hoitaisivat, vaikka kuinka paljon. Minulle on silti vaikeaa lähteä minnekään. Jotenkin vaivaa mieltä koko ajan. Olen sellainen hieman suorittajaihminen ja koko ajan ajattelen, mitä nytkin olisin voinut lasten kanssa tehdä. Onneksi isovanhemmat haluaa olla lasten kanssa niin minun on "pakko" suostua heidät antamaan hoitoon välillä. Sitten joka kerta huomaan, että olen todella paljon pirteämpi ja kyllä se vaikuttaa parisuhteeseen. Ne minuutit arjessa on niin vähäisiä, kun ehtii miehen kanssa puhua kuin aikuinen aikuiselle. Eli kyllä ilman yhteisiä vapaita ja lomia tulee toimeen, mutta ei voi kieltää, että ne auttavat jaksamaan ja tuovat paremman yhteyden puolisoon. Minä aina opin tämän kantapään kautta.

Jos ei ole ketään, kuka hoitaa niin sitten asialle ei voi mitään. On vain jaksettava.