Kanelipulla

Kiva kuulla odottajien kuulumisia ja hyvä että vihdoin voit nauttia raskaudesta Villahuivi.

Täällä eletään vielä ensimmäistä kuukautta vauvan kanssa ja onhan tämä aika ihanaa! Vauva on melko helppo mutta näyttää temperamenttiään aika hyvin jo. Mies on lähtenyt töihin niin nyt ollaan tytön kanssa kaksin päivät ja hyvin ollaan pärjätty.

Sektiosta toipuminen on mennyt hyvin, olen päivästä 5. lähtien tehnyt rauhallisia vaunulenkkejä joka päivä ja "treenannut" lantionpohjalihaksia. Synnytystä ja sen kulkua en ole enää ensimmäisen viikon jälkeen miettinyt. Synnytystarinaa en edelleenkään halua tänne kirjoittaa, hieman suojellakseni omaa identiteettiäni ja myös teitä joilla synnytys on vielä edessä. Teidän on parempi keskittyä niihin onnistuneisiin synnytystarinoihin. Me oltiin huono-onnisia ja saatiin kohdallemme huono kätilö joka ei uskonut kipujani (jotka aiheutui epiduraalin laiton yhteydessä tulleesta hoitovirheestä) ennen kuin menin tajuttomaksi ja joka jätti meidät yksin saliin tilanteesta huolimatta.

Täällä on saatu pieni tyttö maailmaan ❤️ Torstaina syntyi piiiitkän avautumisvaiheen jälkeen lopulta kiireellisellä sektiolla. Synnytys oli traumaattinen ja pienen hoitovirheen ja epäonnen takia jouduin kipusokkiin mihin sain apua useiden tuntien jälkeen. En laita synnytystarinaa tähän, se voisi olla teille odottaville liian rankkaa luettavaa. Sektioon päädyttiin vauvan stressin vuoksi ja olikin minuuteista kiinni ettei olisi käynyt huonosti kun lapsivesi oli todella vihreää kun vauva saatiin ulos.

Nyt kuitenkin kaikki hyvin, me otetaan vähän vauhtia ja meistä tulee entistä vahvempia ❤️ Vauva on saanut mahtavaa hoitoa teholla ja me ollaan päästy jo purkamaan miehen kanssa synnytyskokemusta ammattilaisen kanssa. Mä olen jo unohtanut kaikki kivut ja pelot mitä synnytyksessä oli kun katson tuota täydellistä nyyttiä ❤️

Täältä tulee nyt vain omaa napaa, kun ei ajatukset juuri nyt muuhun pysty.

Yli viikko lasketusta ajasta ja mitään ei tapahdu. Yliaikaiskontrollissa vauvalla kaikki hyvin mutta paikat erittäin epäkypsät, ehkä yhdelle sormelle nippa nappa auki mutta senkin lääkäri sai katsottua voimakkaasti kaivellen.

Ensisynnyttäjän paikathan saattavat olla epäkypsät siihen asti kun synnytys oikeasti käynnistyy, mutta että tässä vaiheessa kun viikkoja on kohta 42 täynnä. Pettymys omaa kroppaa kohtaan on suuri, vaikka sen tiedostaakin ettei syytä oikeasti ole olla pettynyt. Ensin ongelmia raskautumisen kanssa keskenmenoineen ja nyt en saa edes lasta synnytettyä ilman käynnistämistä tai mahdollista sektiota. Pelko myös vauvan voinnin puolesta, kun näin pitkällä jo ollaan ja luonnollista käynnistymistä halutaan sairaalan puolelta odotella 42+0 asti. Silloin kun aletaan käynnistelemään niin se on nopeasti 42+4 ennen kuin vauva saadaan ulos ja tuo pelottaa ihan törkeästi!

Kaikki neuvot on kuultu: "älä ajattele asiaa, niin se käynnistyy itsekseen" , "nauti vielä kun voit" (mistä????), "nuku ja rentoudu" ... Vaikeaa, vieläpä tällaisena aikana kun olet jo yli kuukauden ollut kotona ja yrittänyt pysyä terveenä koronan takia ja vältellyt kahviloita/ravintoloita ja ihmiskontakteja ylipäänsä. Tuntuu että alkaa pää hajota tähän odottamiseen.

Marsulle valtavasti myös onnea pienen johdosta! ❤️ Yritetään olla armollisia itsellemme, se ottaa oman aikansa että oppii tuntemaan oman vauvan ja hänen tarpeensa. Onneksi sinulla on ilmeisesti ihana mies tukena ja apuna.

Villahuivin elo tuntuu kieltämättä hieman epäreilulta. Haasteita haasteiden perään. Hyvä kuitenkin, että tulet todennäköisesti saamaan apua raudanpuutteeseen ennen synnytystä. Uskomatonta kuinka paljon raudanpuuteanemian hoidossa on eroja ja valtavasti puutteita! Mutta voisiko ajatella näin: koska teillä on ollut haastava matka raskautumiseen ja synnytykseen asti, niin sen jälkeen tiedossa olisi helpommat ajat? Paskan määrä ei kuitenkaan voi yhden ihmisen kohdalla olla järjetön, eikö? Näin haluaisin ainakin uskoa..

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, mutta jostain syystä olen jäänyt seurailemaan teidän yrittämistä/kuumeilua. Uskomatonta että vuosi sitten keräiltiin itseämme ensimmäisen keskenmenon jäljiltä ja nyt odotamme milloin pieni vauvamme viitsisi syntyä. Laskettuaika on kolmen päivän päästä.

Keskenmeno asiaan halusin kommentoida, että meillä meni kaksi kuukautta ensimmäisestä keskenmenosta (rv9) ennen kuin halusin jatkaa taas yritystä. Vuoto kesti lyhyen aikaa ja fyysisesti toivuin nopeasti. Mutta henkinen kolaus oli kova vaikka alusta asti olo olikin jotenkin epäileväinen ja aavistelin keskenmenon. Toinen keskenmeno tapahtui loppusyksystä (rv7) ja siitä en osannut edes iloita, kun "tiesin" ettei se tule kestämään. Ja kun se meni kesken, niin jotenkin jopa helpotuin kun olin niin aavistellut käyvän. Pelko raskautumisesta kasvoi mutta siitäkin huolimatta emme pitäneet tällä kertaa taukoa yrittämisestä ja neljä viikkoa keskenmenon jälkeen tein taas positiivisen testin ja tämä vauva on nyt meille tulossa ❤️ Olen henkisesti selvinnyt mielestäni aika hyvin ja pystynyt nauttimaan raskaudesta ja tulevasta vauvasta. Nyt kun h-hetki lähestyy, niin huomaan ajatukseni menevän enemmän "miksi tätä ei oteta minulta pois, kun ne kaksi edellistäkin otettiin" suuntaan, mutta se on varmasti aika normaalia jokaiselle tässä vaiheessa.

Meille siis kävi juuri niin kuin joka paikassa sanotaan, että keskenmenon jälkeen tärpin mahdollisuus on suurempi kuin mitä enemmän aikaa kuluu ❤️ Mutta menetyksen käsitteleminen on hurjan tärkeää ja itse olen pettymyksekseni joutunut huomaamaan, että keskenmenon sureminen on edelleenkin tabu ja sitä menetystä vähätellään. Minulta ei ole kukaan esimerkiksi neuvolassa edes ottanut puheeksi keskenmenoja tämän raskauden aikana, vaikka ne niistä tietävätkin ja molemmat tulivat aika lyhyen ajan sisään.