Kakkahattutäti

Vierailija kirjoitti:

Kun lapsi saa psykoosilääkkeet, hän voi seuraavana päivänä palata kouluun. Kuka aikuinen palaisi psykoottisen käyttäytymisen jälkeen töihin, kun on saanut reseptin ja niellyt ensimmäisen pillerin?

Lääkäri ottaa kantaa sairasloman tarpeeseen, sitä ei päätä koulu eikä vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.

Eli uniikin lumihiutaleen itsetunto menee murskaksi, kun selviää, että hän ei olekaan paras ja kaunein? Ja tämä on koulun vika?

Kyllä se realistinen minäkuva ja pettymysten sietäminen lähtee ihan sieltä kotoa. Curling-vanhempien lapsilla tuppaa olemaan näitä ongelmia, tunnistan ilmiön.

Mutta katsos kun elämä on. Emme voi kaikki olla huippumalleja tai rokkitähtiä vaikka kuinka haluaisimme.

Kannattaa yrittää enemmän kuin kaksi kertaa, muuten tie nousee aika äkkiä elämässä pystyyn.

Vierailija kirjoitti:

Noniin. Tiedätkö, mutta meidän opettajien näkökulmasta te lymyilette kalentereiden ja työpöytienne takana? Te hallitusti keskustelette kauniita sen lapsen/nuoren kanssa hallituissa olosuhteissa. Sen sijaan me väännämme tunnista toiseen, päivästä toiseen ja olemme hädässä. Soitetaan sossuun, terveyskeskukseen jne. Vastaus: "jaa, tuossa olisi kiireellinen aika ensi keskiviikkona...". Ja hätä on sillä sekunnilla, ei viikon päästä. Minä ainakin koen voimattomuutta ja osaamattomuutta esimerkiksi itsetuhoisen nuoren kanssa. Ketään ei kiinnosta auttaa. Kaikki vaan selailee hygieenisesti puhelimen toisessa päässä kalentereitaan, kun minä seison käytävällä täysin avuttomana ja vailla minkäänlaista osaamista nuoren kanssa, joka kirkuu tappavansa itsensä.

Enkä minä kyllä tunnista, ettei opettajat olisi empaattisia. Ymmärrät varmaan, että lapsilla on myös joissain tapauksissa tapana vedättää ja höpötellä omiaan, velloa itseään sairaaksi. Tällöin napakka "no, niin nyt lopetetaan" voi olla oikein toimiva. Minun näkökulmasta opettajat tuntuu olevan ainoa ryhmä, joita oikeasti ne lapset kiinnostaa. Toisaalta opettajat on ainoa ryhmä, jotka tekee tunteella työtään. Muut on kliinisiä kalenterinsa selailijoita, jotka tosiaan näkee lasta silloin tällöin sovitusti. Opettaja elää sitä arkea, kiinni lapsessa.

Huomaatko, katsantokantoja on monta?

Tosi hyvää tekstiä. Allekirjoitan 100%

Opettaja ei voi mennä tunteella mukaan opiskelijan ongelmiin. Opettajan työ on opettaa, ei olla oppilaan kaveri tai terapeutti.

Jos nuori on niin sairas, ettei pysty opiskelemaan, hän jää sairaslomalle tai sairaalakouluun. Koko luokan toiminta ei voi pyöriä yhden sairaan nuoren ympärillä.

Kiinnitin huomiota tuohon silmät kaukana toisistaan -ilmiöön noin 10 vuotta sitten.

Onkohan se niin, että muotimaailmassa on aina pinnalla joku tietynlainen kasvotyyppi, ja sitten kun siihen kyllästytään, halutaan taas jotain uutta ja tuoretta.

On tärkeämpää, että olet tavannut perheen. Kaverit ei ole miehille kovin tärkeitä.

Ei häntäkään kiinnosta sinun kaverit, joten ei ehkä ymmärrä, miksi sinua kiinnostaa hänen.