Kakkahattutäti

Vierailija kirjoitti:

Rakastan kumppaniani kovasti, vaikka hän onkin lähes täysin kädetön keittiössä. Tästä syystä minä olen se, joka valmistaa hänelle eväät töihin mukaan, omien toiveiden mukaan milloin mitäkin voileipää, wrappia, suolaista piirakkaa, salaattia jne. Tälle aamulle olin vääntänyt quichen, kun sitä oli toivottu. Leikkasin paloihin ja pakkasin rasiaan. Ja voi hitsi, mitkä kilarit...

"En mä voi tätä kantaa töihin, tää menee ihan muusiksi, jos laitan rasian laukkuun sivuttain."

"No öh? Älä laita sivuttain. Laukussa on tilaa. Laita normaalisti pohja alaspäin?"

"Mutta kun mä en halua! Se vie liikaa tilaa!"

"...? No kanna sitten kädessä tai pussissa?"

"En mä halua! En halua!"

... siis ihan kolmevuotiaan kilarit kolmekymppiseltä, kun eväsrasia ei tahdo lakata tottelemasta fysiikan lakeja. :D Muutenkin eväistä tulee aina jotain ihmeen vikinää, milloin ahdistaa säilyttää niitä jääkaapissa lounaaseen asti ("En mä jaksa!") tai milloin käyttää mikroa lämmitykseen ("En mä viitsi!"). Hoh hoijaa, omatpahan ovat kylmät safkat tai ruokamyrkytys... Siis miten, MITEN jonkun eväsrasian kantaminen ja jääkaappiin laittaminen voi olla noin ylitsepääsemätön kiukun aihe??? Varsinkin, jos joku muu on ne mittatilauseväät sinne väsännyt.

Anteeksi, mutta nyt on kyllä ihan pakko kysyä, että miksi ihmeessä teet aikuiselle ihmiselle eväät puoliväkisin, vaikka hän selvästi yrittää viestittää, että se ei tunnu hyvältä?

Tottakai hän käyttäytyy kuin teini, jos sinä käyttäydyt kuin paapova äiti. 

Vierailija kirjoitti:

Kymmenen pistettä sille, joka arvaa, kuinka monta kertaa hän otti yhteyttä mun diagnoosin jälkeen?

Nolla?

Vierailija kirjoitti:

Lainasin ystävälleni (tai ainakin pidin häntä ystävänä) 300 euroa, kun hän menetti työnsä ja jäi jälkeen laskuissa. Lupasi maksaa takaisin 50 euroa/kk heti, kun saa töitä.

Oli mulle ihan OK. N. puolen vuoden jälkeen hän sai töitä ja olin juhlimassa sitä hänen kanssaan. En sanonut mitään velasta, pidettiin vaan hauska ilta.

Kului pari vuotta ja itselläni oli tiukkaa. Hän tiesi se, ja pahoitteli. Joten muistutin häntä velasta. Aloin saamaan haistatteluviestejä ja käskyn tehdä rikosilmoitus.

Mitään papereita meillä ei tietenkään asiasta ole. Hän on blokannut minut somessa eikä vastaa viesteihin. Vuoden jälkeen lopetin edes yrittämästä saada rahoja takaisin.

Kumpi meistä tässä nyt on väärässä?

Opetus: ÄLÄ koskaan lainaa ihomiselle, joka ei olekaan ystävä.

Minulle on käynyt ainakin kolmen ihmisen kanssa näin. Lainasin rahaa työttömille ystäville, enkä koskaan saanut rahoja takaisin. Kun pyysin takaisinmaksua, alkoi haistattelu ja syyllistäminen.

Näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että kannatti maksaa se raha, että pääsi niistä ihmisistä eroon! :D

Vierailija kirjoitti:

Olin jo pitkään miettinyt onko tämä enää "vaivan" arvoista jos tuntuu väkinäiseltä ja siltä että on enemmän velvollisuus kuin halu ja ilo tavata.

Vähän ohis, mutta... kaikki tällaiset ystävät kannattaa heivata elämästään, sillä he todennäköisesti ajattelevat siitä toisesta osapuolesta ihan samoin! :D

Itse olin nuorempana hirveän tunnollinen ystävä, ja ehdotin tapaamisia ihmisille, joiden seura ja kuulumiset eivät kiinnostaneet ihan rehellisen oikeasti penniäkään. Kyllähän toinen sen vaistoaa. Puhuin varmaan enimmäkseen itsestäni, sillä ihan oikeasti, ei ne ystävät kiinnostaneet minua aidosti. Pidin vaan yhteyttä lojaalisuuden vuoksi, ja koska näillä ihmisillä ei ollut minun lisäkseni kovin paljon ystäviä.

Jossain vaiheessa vaan kyllästyin ja lopetin yhteydenpidon, eikä niistä toisistakaan enää kuulunut mitään.

Jälkeenpäin minua nauratti, kun ajattelin, että kokivatkohan nämä ihmiset minut todella rasittavaksi ystäväksi, kun tuppaan aina kylään ja ehdotan tapaamista, vaikka toista ei huvittaisi edes nähdä, ja puhun vain itsestäni! ja minä pölhö olin kuvitellut olevani hyväkin ja lojaali ihminen...

Nykyään heivaan elämästäni saman tien ihmiset, joiden seurassa en viihdy. Ei maksa vaivaa yrittää vääntää väkisin mitään ystävyyttä, jos sitä ei kerta kaikkiaan oikeasti ole. 

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestäni minulla on aika täydellinen elämä, koska se on juuri sellainen, mitä olen halunnut ja haluan elää.

Moni on halunnut ja elänyt, vaikkapa Niina Mikkonen joka elää nyt Itä-Helsingissä vuokralla. Elämä voi heitellä kummasti. Mutta varmasti sinä olet hoitanut asiasi fiksummin.

Juuri näin sen pitäisikin mennä, omat valinnat ja oma vastuu. En ymmärrä suoraan sanottuna perheellisiä, jotka valittavat kaikesta. Omia valintojahan tämä elämän on täynnä, ja jos jotain asiaa on hirveästi halunnut ja saanut, niin valittaminen omien valintojen seurauksista oikeasti vähän kummastuttaa.

Jos on omien valintojen seurauksena tuloton, niin sitten on, se on täysin oma ratkaisu. Jokaisen perheen täytyy tehdä sellaiset valinnat, jotka sopivat juuri sille perheelle. Ja ottaa myös vastuu niistä valinnoista. Vaikka sitten niin, että haluamansa asuntoa ei välttämättä saa.