Kakkahattutäti

Uuno Turhapurot, Vääpeli Körmyt, Luokkakokoukset ja muut mukahauskat suomalaiset komediat, mitä näitä nyt on...

Rakkauden Rasvaprosentti, Levottomat... oikeasti tuo ”sukupolvikokemus” vaan nauratti holtittomasti.

Olihan siinä se yksi hyvä kohtaus, tosin: ”oliko tarkoitus n*ssia mun vaimoa?” ”Oli” 😄

Hieno ja erikoinen elokuva. Visuaalisesti käsittämättömän upea. Ja raaka...

Jos meno on tuollaista kameroiden käydessä, niin mitä se on kameroiden ulkopuolella?

Sitten, kun ei tarvitse edes yrittää esittää?

Vierailija kirjoitti:

Minunkin lapsuuden perheessä 80-90-luvulla äiti teki kaiken. Isä kävi töissä ja maksoi. Äitikin kävi, mutta hoiti silti kodin ja lastenkin asiat. Olen perheen ainut tyttö, jolla on kaksi veljeä.  Samalla kun veljet saivat pelata koneilla, minun piti auttaa äitiä kotiaskareissa. Veljille riitti kieltäytymiseksi "ei jaksa". Jos sanoin samaa, siitä raivostuttiin.

Veljet saivat auton lainaan ajettuaan ajokortin. Minä en. Veljet saivat vapaasti yökyläillä kaveriensa luona, minun yökyläilyni kyseenalaistettiin. Minun pukeutumiseeni puututtiin. Käskettiin, että pitää pukeutua niin kuin kunnon tyttö lukiossa, neulepaitoihin, hameisiin ja letit päähän.

Myös alkoholin juominen oli veljille ok, minua paheksuttiin vielä parikymppisenä. Veljien kaverit olivat kivoja, minun epäilyttäviä. Veljien suunnitelmat, tykkäämät tv-ohjelmat ja musiikki kivoja. Minun huonoja.

Vanhemmat eivät halunneet, että teen vapaaehtoistyötä eläinten parissa, koska "se pilaa elämäsi".

Veljelle tilattiin lehteä, mikrobittiä, koska se oli hyödyllinen. Minun lehteni, eläinten maailma, ei ilmeisesti ollut. (Tällä hetkellä veli it-puolella töissä, minä vasta haen eläinlääkikseen.)

Veljille maksettiin uudet tietokoneet, minä sain ne vanhat, jos ne vielä jotenkin toimivat.

Edelleen nämä kaksoisstandardit tulevat esiin, kun kokoonnumme syömään. Minun elämäni ja kuulumiseni ovat epäkiinnostavia, veljieni elämä kiinnostavampaa. Jos minulta kysytään, mitä kuuluu ja yritän vastata, veljeni puhuu päälle.

Ei varmaan ihme, että sairastan masennusta ja olen alisuoriutunut elämässäni. En ole lapsena saanut myöskään ilmaista tunteitani, vihaisuudesta naurettiin päälle ja ilo vähäteltiin. Papereissani lukeekin nykyään, etten tunnista omia tunteitani.

Molemmat vanhemmistani korkeakoulutettuja ja toinen opettaa lapsia päivätyönään.

Millaisia nämä veljeni ovat parisuhteissaan? Ainakaan toisella ei ole sellaista. Toisella ne ovat kaatuneet, mutta sen jälkeen harrasti itsetutkiskelua ja joutunut miettimään uudestaan toimimistaan toisia ihmisiä kohtaan. Muuten meinaa jäädä yksin.

Entäs omat parisuhteeni? Ei ole vielä sellaista ollut. En ole tavannut vielä miestä, joka olisi halunnut seurustella kanssani.

N34

Kirjoituksesi todella kosketti. Rukoilen, että pääset eläinlääkikseen.

Tee töitä, opiskele ja raivaa itsellesi oma elämä. Älä tuhlaa aikaasi miehiin vaan keskity itseesi.

Sitten joskus voit tavata elämäsi miehen, mutta hoida aina omat asiat kuntoon ensin. Omat rahat, oma koti, oma ura, oma aika. Vasta sitten suhde.

Mä olisin käännttänyt ovelta ja soittanut tytön vanhemmille. Vanhempien kuuluu tietää, missä alaikäinen menee. Vanhemmat ovat varmasti olleet suunniltaan huolesta.