Kaffebulla

Perheillä ei ole ikinä ollut niin hyviä palveluita kuin nyt. olen syntynyt 70-luvun alussa ja silloin äitiysloma oli 3kk. Kotihoidontukea ei ollut. Subjektiivista päivähoito-oikeutta ei ollut. Jos halusi olla vauvan kanssa pidempään kuin 3kk se piti maksaa itse. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen saanut lepoa ja yhdessä olemme saaneet parisuhdeaikaa. Miksikö?

1. Jäimme asumaan lähelle vanhempiamme

2. Teimme lapset nuorena kuten omatkin vanhempamme. Lapsillamme on ollut mummujen ja pappojen lisäksi isomummut ja -papat

3. Pieni kaupunki, elämänmeno on rauhallisempaa, maalaisjärki on vielä läsnä lastenkasvatuksessa, harrastuksissa, päiväkodeissa, kouluissa ja usein vielä myös töissä

Ihan eri tilanne on niillä sisaruksillamme jotka muuttivat "isolle kirkolle", tekivät lapset 10 vuotta myöhemmin, tekevät vaativaa työtä, lapset harrastaa joka ilta jne. Ne on väsyneitä, parisuhteet rakoilee, osa on eronnut. Ei sinne huitsinkuikkaan vaan saa suvun apua niin helposti ja ne mummut ja ukitkin jo vanhentuneet.

Tässä on järjen ääni!

Vierailija kirjoitti:

Itseäni kyrsii, kun jaksetaan hokea, että on sitä ennenkin vanhempina jaksettu vaikka 80- tai 90-luvulla.

Kuulemma tuolloin oli monissa paikoissa saatavana kotiapua, jos esimerkiksi vanhemmalla oli käsi paketissa. Työntekijä tuli laittamaan ruoat ja huolehtimaan lasten tarpeista. Tällaista ei enää ole.

Tuolloin oli jo pyykinpesukoneet ja tiskikoneet, ei tarvinnut käsin hoitaa noita. Eikä tuolloin monessa kodissa ollut mitään lehmien lypsämistä ja muuta, mihin näissä muisteloissa monet vetoavat.

Työelämä oli kevyempää ja jopa yhden ihmisen palkalla tuli toimeen. Näytäpä nykyisin paikka, jossa perhe voi hankkia duunari-isän palkalla omakotitalon, auton ja maksaa perheen elämisen, kun äiti hoitaa lapsia kotona.

Ei millään pahalla mutta olen itse ollut nuori aikuinen 90-luvulla ja todellakin silloin oli paljon tiukempaa rahan kanssa kuin nykyään. Todellakaaan ei millään duunarin palkalla osteltu mitään omakotitaloja. Mistä ihmeestä olet saanut päähäsi että silloin olisi ollut jotenkin kovempi elintaso kuin nykyään? Ei se pidä paikkaansa. 90-luvun suomi eli syvintä lamaa ja asuntolainojen korot olivat järkyttävät. Moni teki kahta työtä, että selvisi laskuista. Koulutetutkin ihmiset asuivat pienissä asunnoissa vuokralla, se oli ihan normaalia silloin. Eikä matkustelu ollut mikään normi. Ei osteltu elektroniikkaa osamaksulla, sellaista olisi pidetty aivan kahjona.

Jos tekee omaan jaksamistasoon nähden kohtuuttoman isoa jaksamista vaativia elämänvalintoja, niin onhan se rankkaa. Ei sitä kukaan kiellä. Se, mitä asialle sitten pitäisi tehdä, ei ole kenenkään muun ratkaistavissa kuin asianomaisen itsensä. Empatia on ilmaista.

Vierailija kirjoitti:

Ei ne pienipalkkaiset edes maksa juuri veroja, mutta ajatus on oikea. Suuri ongelma on myös järkyttävät työnantajamaksut, mitkä eivät näy palkansaajalle, mutta kuluina työnantajalle.

5000€/kk bruttopalkasta käteen jää n. 3300€ ja työnantajalle pelkkä palkkakulu on vähintään 7500€. Valtio vie siis 4200€ välistä. Tuosta voisi työntekijälle antaa enemmän. Palkankorotukset kun eivät ostovoimaa kasvata. Suomi on ihan Pohjois-Korea länsimaiden joukossa. 

Asiaa. Tästä syystä uusia työpaikkoja ei synny.