Kaffebulla

Ei liian nuorena kannatakaan vakiintua. Yleensä liian tiiviit nuoruuden suhteet alkaa ahdistaa ja muutttuvat riippakiveksi. Kolmekymppisellä on paremmat edellytykset ja elämänkokemus kunnollisen kumppanin löytämiseen. Kaksikymppisellä harvoin on. Siinä jää oma nuoruus elämättä ja parhaat vuodet menee hukkaan ihan väärän ihmisen kanssa.

Ei mun kaveripiirissä kukaan halunnut sitoutua tosissaan alle kolmekymppisenä, tai ainakaan ei kovin moni. Haluttiin matkustella, opiskella ja pitää hauskaa. Yhdenyönjuttuja ja muita säätöjä oli paljon. Ihan normi ysäriä. Nykyään nuoret on konservatiivisempia kuin silloin.

Minäkin olen 70-luvulla syntynyt eikä minun tuttavapiirissä kukaan mennyt nuorena parisuhteeseen ekan vastaantulevan panon kanssa. Missä ihmeen peräkylässä ap on nuoruutensa viettänyt?

Vierailija kirjoitti:

Sama homma se on valtion virastossa. Omalla rahalla oli hommattava ensin henkilökortti virkakorttia varten.

Jep, ja rikosrekisteriote ja Valviran laillistus, kun valmistuu sote-alan ammattilaiseksi. Kyllä nämä ihan itse maksetaan. 

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ihmisillä hitto vieköön olla jokin muukin ikävä tunne olemassa kuin ahdistus!? Esim harmitus, kateus, ärsytys, mitä niitä onkaan, mutta aina tuo AHDISTUS

Silloin ahdistaa, kun pettymystä ei pysty kohtaamaan. Kyse on pohjimmiltaan realiteettien kohtaamisen kyvystä. Monilla nykyajan nuorilla se taito on hyvin ohut. Kun vanhemmat eivät osaa tuottaa niitä pettymyksiä, tai sitten laiminlyödään ja pettymyksiä on liikaakin.