höst

Kierrossa dpo 10 ja CB:n testi näyttää tältä. Menkkojen pitäisi alkaa 3-5 päivän päästä. Testiviiva tuli ihan sekunneissa tikkuun, kun pissa oli imeytynyt. Voiko olla näin vahva näin aikaisin vai jokin vialla?

Käyttäjä34958 kirjoitti:

Luin aloituksen ja lähes koko ketjun "iloisena" siitä, että olette täällä ja kirjoitatte. Onnistuin jotenkin antamaan kuitenkin kaksi (!) alapeukkua aloitukselle (vahinkopeukun ja epäonnistuneen yrityksen poistaa se klikkaamalla uudestaan :D), pahoittelut, se oli vahinko.

Mutta samassa veneessä olen teidän kanssa <3 reilu vuosi yritystä takana, ei plussan plussaa, ja lapsettomuustutkimukset julkisella käynnissä. Ensi kuussa on politapaaminen, jossa toivottavasti saadaan tietää jotain konkreettista. Ollaan hus-alueella, joten kaikki hoidot taitaa edetä aika hitaasti. :/ Ei kuitenkaan ole ylimääräistä rahaa laittaa yksityiselle, kun julkisellakin onnistuu kärsivällisyyden hinnalla.

Yrityksen ekoina kuukausina olin aika rauhallisin mielin, mutta nyt alkaa joka menkat harmittamaan kerta kerralta enemmän. Pelottaa myös aikalailla, löytyykö tutkimuksista millaista vikaa. Olen yrittänyt keskittyä siihen, mikä kaikki on lapsettomuudesta huolimatta hyvin - tosi moni.

Kp 4 nyt. Kohta taas uuteen yritykseen. Onneksi yrittäminen on ollut tähän mennessä ihan kivaa, vaikka välillä on kieltämättä aikamoista suorittamista koittaa tsempata joka toinen päivä XD

"Tervetuloa" tänne puolelle, jos näin voi sanoa.

Täällä alkoi tänään kp1 nyt kemiallisen jälkeen. Jotenkin kuitenkin helpottunut olo sen kamalan pettymyksen jälkeen. Pelkäsin, että ei alkaisi vuotamaan itsestään tai että vuotoa olisi joutunut odottamaan parikin viikkoa.

Yritän ajatella asiaa positiivisesti; plussa ainakin tuli ja että ilmeisesti kemiallisen jälkeen olisi helpompi raskautua(?).

Tuohon raudanpuutteeseen nopealla googlailulla löysin tällaisen:

Olette Dextran Lapsettomuusklinikalla tutkimassa raudanpuutteen ja lapsettomuuden yhteyttä. Mitä voit kertoa tutkimuksesta tässä vaiheessa?

Meillä on tällä hetkellä käynnissä tutkimus, jossa tutkitaan naisia, joilla on matalat rauta-arvot ja joille on suunnitteilla koeputkihedelmöityshoito. Kaikki tutkimukseen osallistuvat naiset saavat rautalisän jossain vaiheessa ennen pakastetun alkion siirtoa.

Emme vielä tiedä, missä kohtaa raskauden alkuvaihetta lisäraudan saanti voisi vaikuttaa raskauden alkamiseen, mutta oletamme, että rauta on osallisena sekä kypsyvässä munasolussa että kohdun limakalvolla. Koetamme tällä tutkimuksella osoittaa, että riittävällä raudansaannilla voi olla yhteys parempaan alkion laatuun sekä siihen, miten hedelmöitynyt munasolu kiinnittyy kohdun seinämään.

Ensimmäisiä tutkimustuloksia odotamme keväällä 2022.

Miksi riittävät rautatasot näyttävät edesauttavan lapsensaantia?

Rautaa tarvitaan runsaasti kypsyvässä munarakkulassa: mitä kypsempi munarakkula, sitä enemmän siinä on rautaa. Toisaalta rautaa on paljon myös kohdun limakalvon kaltaisissa, nopeasti uudistuvissa kudoksissa.

Näyttäisi siltä, että nimenomaan varastorauta, eli ferritiini, on avainasemassa lapsettomuuden kannalta. Vaikka veren rauta-arvo, eli hemoglobiini, ei raskautta toivovalla naisella olisi aneeminen, riittää, että hänen ferritiiniarvonsa on matala. Ferritiiniarvo on matala, kun se jää alle 30 mittayksikön.

En nyt jostain syystä saa linkitettyä tuota artikkelia tähän.

Otan itse nyt tuon rautalisän käyttöön. Katsotaan, mitä tuloksia saadaan aikaiseksi :)

Nuunulainen; 

Ymmärrän aivan täysin nuo ajatukset myös tuosta, että tuntuisi pahemmalta, jos lapsia ei olisi ollenkaan. Voi kyllä olla, että tämän toisen odotus tuntuu itsestäni pahemmalta (tai varmasti myös näin), koska esikoinen kuitenkin lopulta tuli ja enemmän ollut vastoinkäymisiä nyt, kuin 10 vuotta sitten.

Samaistun kyllä täysin ajatuksiisi, kun välillä itsekin ajattelen, että nyt karma jotenkin korjaa nyt. Tai että en ole vain tarpeeksi hyvä äiti. Esikoisen vauva-aikakin meni pienessä masennuksessa näin jälkikäteen myöntäen, enkä koe silloin olleeni hyvä äiti, ja siksi ajattelen, että ei tätäkään minulle suoda - ja sitten tulee näitäkin ajatuksia, että voi mies parka, kun on naimisissa tällaisen kanssa, joka ei voi hänelle lasta kantaa, jne...

Omanapa: Nyt sitten koettu se kemiallinenkin raskaus. Ne ovulaatioplussat ennusti siis raskautta nyt. Tein kaksi testiä eilen (kp 31/29) ja molemmilla kerroilla haaleat plussat. Tänään (kp 32/29) ei kahdessa testissä näkynyt jotain, kuin ehkä siristäessä ja lopulta CB:n digitaalinen antoi lopullisen tuomion: ei raskaana. Sitä ehti olla eilen jo niiiiin iloinen, vaikka ne haamut kyllä noilla kiertopäivillä huolestutti. 

Nyt odottelen vuotoa ja että voitais nyt sitten uudelleen yrittää. Parit itkutkin tässä jo väännellyt ja olo alkaa olla aika turta. Sanoinkin miehelle eilen, että jos menee kesken, ja mies siinä innokkaasti, että tuskin kahta kertaa peräkkäin. Niinpä... Tuntuu, että olen epäonnistunut kaikin puolin.

Sibu: Itse yritän myös ajatella positiivisesti, että mitä _saan_, jos ei meille lasta tule. Ensimmäiset lapset (edellisistä suhteista) jo sillein suht. isoja, että pärjäävät aika hyvin itsekseen, jos haluamme mennä käymään vaikka kaupassa kahdestaan. Vapaa-aamuisin saa nukkua pitkään ilman, että pitää olla aamulla kuudelta heräilemässä. Yötkin nukuttu jo vuosia hyvin. Omaa aikaa on enemmän. Kotona on rauhallista. 

Joskus kuitenkin tuntuu, että yritän vain suojella näillä ajatuksilla itseäni siltä todellisuudelta, että mitä jos ei ikinä......

Mulla on tuolla kaapissa gelee royalea & vehnänalkioöljyä nyt ainakin. Samoin Obsidan (rauta) ja monivitamiini. Niitä vain pitäisi muistaa ottaa. Gelee royalesta ja/tai vehnänalkioöljystä on itsellä ainakin hyviä kokemuksia; sain ensimmäisen plussa silloin tammikuussa ja olin 1,5 kk syönyt sitä ennen molempia.

Ferritiini on mulla alhainen, joten lisärautaa pitäis nyt syödä ja ylipäänsä kontrolloida sitä ferritiiniä. Oon huomannut, että mun menkat ei kestä nykyään kuin 1-2 päivää (eka päivä vuotoa, toka päivä tuhrua) ja se ei mun mielestä ole ihan normaalia, vai mitä mieltä olette? Mietin tota kemiallista raskauttakin tässä nyt, että jos raudanpuute olis kunnossa, olisiko munasolulla paremmat mahdollisuudet ylipäänsä kiinnittyä ja kehittyä?

Hei kaikille. Vähän pelottaa kirjoittaa tänne, tai ylipäänsä mihinkään, koska sitten kaikki koettu konkretisoituu. 

Olemme reilu kolmekymppisiä, yhdessä olleet kohta 7 vuotta ja niistä reilu vuosi naimisissa. 05/2020 jätimme minipillerit pois ja kiertoni aikalailla heti siitä tasoittui omakseen, minkä koen kovin onnekkaaksi. Tammikuun puolessa välissä (2021) tein positiivisen raskaustestin ja totta kai siitä oltiin onnellisia. Keskenmeno todettiin helmikuun lopussa. Lopulta toukokuussa keskenmeno hoidettiin valtavan kivuliaalla imukaavinnalla käytyäni läpi ensin lääkkeellisen tyhjennyksen (kivulias sekin). 

Keskenmenon jälkeen kiertoni palautui taas ensimmäisellä kierrolla normaaliksi.  Sen jälkeen pettymyksiä muutaman kerran, yksi isompi. 

Tänään kp 29/29 ja täysin typeränä tein ovulaatiotestin, johon tuli vahva testiviiva, mutta ei kuitenkaan täysin yhtä vahva, kuin kontrolliviiva.

Keskenmenon jälkeen meille sanottiin, että tutkimuksiin voisi hakeutua aika piankin, jos ei nyt tärppää. Sekin pelottaa. Molemmilla aikaisemmista suhteista yhdet kouluikäiset lapset. 

Jokainen tilanne aivan erilainen. Odottaako esikoista, toista vai kolmatta. Oman kokemukseni mukaan tämän raskauden yritys on tuntunut tuhat kertaa pahemmalta, kuin aikoinaan esikoisen. Johtuen ehkä siitä tiedosta, mistä jää oikeasti ns. paitsi. Lisäksi esikoisen aikaan olin paljon nuorempi, naivimpi ja suhdekaan ei ollut terve, vaikka oli pitkä sekin. 

Emme keskustele tästä ns. lapsettomuudesta mieheni kanssa. Mieheni ehkä voisi, mutta minä en. Mieheni välillä vihjaa, kuinka häntä "ahdistaa", eikä tiennyt, että lapsen saaminen ja haluaminen voisi olla näin vaikeaa. Ystävämme ns. sikiävät ympärillämme ja kummikutsuja on sadellut. Tämä yrityksen myötä mieheni on lähentynyt ystäviemme lasten kanssa ja ehkä ottanut enemmän ja enemmän varsinaista isän roolia, jos jotain hyvää pitää etsiä. Ehkä tämä on vain tarkoitettu meidän kasvuksi. Yritän ja haluan uskoa niin. Toisaalta tuntuu, että tämä jatkuva yritys ovat lähentäneet meitä enemmän, kuin mikään muu kokemamme, vaikka tietysti negatiivisiakin hetkiä on ollut, mikä (lienee) täysin normaalia.

Miten pitkä yritys on teidän parisuhteisiinne vaikuttaneet?

Olen yllättynyt myös omista ajatuksistani. Ne puskevat esiin ystävien lasten kanssa. Yritän peittää tunteeni, mutta en voi ottaa lapsia syliin. Ihan kuin jokin ns. estäisi. Voin heille leperrellä, leikkiä, yms... mutta en voi ottaa syliin. Tämä tapahtunut nyt kolmen vauvan kohdalla, kun ovat täyttäneet 3-4 kk. Jouluna tätini tyttären ollessa 5 kk törmäsin tähän. Äitini yritti tarjota vauvaa minulle, mutta en osannut reagoida mitenkään.

Onko tämä teille tuttua?

En osaa keskustella tästä kenenkään kanssa. En edes avoimen ja kaikesta keskustelevan parhaan ystäväni kanssa, joka kävi kolmen vuoden "taistelun" saadakseen esikoisensa. Toisaalta taas tuntuu, että kaikki alkuvuodesta raskaudesta tietäneet välttelevät asian ottamista puheeksi.