gahva

Vierailija kirjoitti:

Tee testi.

Älä kertaakaan vuoden 2017 aikana varaa tai järjestä teille mitään: ei elokuvia, konsertteja, pöytävarauksia, matkoja, ei mitään.

Seuraa, miten mies reagoi ja muuttaako käytöstään. Sen jälkeen tee päätös loppuelämästäsi.

Eeeeikä! Virhe oli siinä, että lopetit koulutuksen 5 v sitten. Koulutuksella en tarkoita että mies on koirankaltainen olento, vaan sitä, että kerrot mitä tarvitset, ja vaadit sitä. Toki pitää toimia molemminpäin. Tarvittaessa keskustellaan kompromisseista.

Minun mieheni luuli, ettei hänen tarvitse osata laittaa ruokaa, kun ei isänsäkään koskaan laittanut. Ei kyllä sanonut sitä suoraan minulle, ihmettelin vaan, kun ei ruokaa synny vaikka huomauttelisinkin. Tai sen kerran jos tekee, on jotain tosi helppoa. Sitten kun aloin odottaa lasta, ilmoitin, että ruuat tehdään sitten puoliksi. Silloin tajusi. Alkutaipaleen pöperöt oli tosi originelleja, mutta yllätyksekseni harvoin pahaa.

Mun mies on hajamielistä professorityyppiä, vähän sellanen laput silmillä. Helpointa on, kun antaa hyvin suorasanaiset ja yksiselitteiset ohjeet. Sopikaa vaikka että järjestätte vuorotellen, ja varaatte ajankohdat kalentereihin etukäteen yhdessä. Parinkymmenen vuoden kuluessa on alkanut vähitellen se luovempikin soveltaminen sujumaan.

Hirveästi puhumista se vaatii, jos kahden ihmisen alkuoletukset on ihan erit, mutta eikös hyvät parisuhteet keskimäärin vaadi hirveästi puhumista ;)

Mym kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon tajunnut et mies ajattelee monia juttuja liian laajasti. Edim meidän pihas pitäis tehdä monta hommaa. Hän ei osaa miettiä et aloitan tästä ja teen sen loppuun. Sit toi. Sit seuraava. Vaan hän luhistuu ja ahdistuu et ku KAIKKI pitäis olla kerral kunnos.

Haha! Mä olen itse just tuommonen! Jos saan alotettua niin hyvin sujuu, mutta alottamista lykkää ajatus tehtävien määrällisestä paljoudesta. Että kun alkaa, niin loppua ei näy. Tulee bonuksena hyvään kokonaisuuksien hahmottamiskykyyn ;)

Vierailija kirjoitti:

27 jatkaa..

Ei taida olla kasvatuksesta kiinni vaan on ominaisuus tai luonteenpiirre. Meillä yksi lapsista on täysin kuin isänsä

.

Eipäs ole tullut mieleen! Eli vähän niin kuin anti-impulsiivinen? Kai siinä voi olla hyviäkin puolia, äkkiseltään voisin kuvitella, että esim. tulee helposti toimeen ihmisten kanssa. Vähään tyytyväinen? Ei kai sekään ole paha?

Kyllähän kaikki luonteenpiirteet on yhtä aikaa hyviä ja huonoja, tilanteesta riippuen (sisukas-jääräpäinen, rauhallinen-flegmaattinen, tunteikas-drama queen jne). Mahtaisiko olla apua ärsytykseen siitä, että miettisi mitä hyvää tämä luonteenpiirre tuo tullessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ottamatta kantaa miltä juuri nuo nimet kuulostavat, niin trendi on silti hyvä. Suomalaiset oikeasti aina haluaa pelata varman päälle, olla ns. mahdollisimman tavallisia ja tasapäistäviä, niin tämä on tervetullutta! Nyt tosin kaikkien Ainojen ja Veetien äidit käy haukkumaan...sitä odotellessa..

Pyydän anteeksi, ei pitäisi haukkua kenenkään nimeä. Itse en ainakaan valinnut nimeä Venla siksi, että se olisi minusta tavallinen ja tasapäistävä, vaan siksi että se on mielestäni kaunis ja yhdistettynä harvinaiseen sukunimeen ei kuitenkaan mikään Minna Virtanen vaan ihan uniikki. En kyllä halunnut tavoitellakkaan mitään kovin erikoista erityisesti. 

Minusta on hienoa jos vanhemmat keksii jonkin harvinaisen ja kauniin nimen lapselleen. Niitä vaan oikeasti on todella vähän, koska kauniit ja harvinaisetkin nimet kyllä kiirii pian muiden tietoon ja pian ne ei enää olekkaan niin kovin harvinaisia. Sitä en vaan ymmärrä, että annetaan lapselle uppo-outo, omasta päästä keksitty nimi ja vain siksi koska halutaan lapselle _mikä tahansa uniikki nimi_. Ei se lapsi välttämättä itse halua olla koko elämäänsä se silmiinpistävän outoniminen uniikki lumihiutale. Etenkin teini-iässä se massaan sulautuminen voi olla ensiarvoisen tärkeä ominaisuus lapselle itselleen.... 

Itselläni ei ole erityisen outoa nimeä, mutta ei kuitenkaan ihan suomalaisperäinenkään. Olisin aina toivonut hieman tavallisempaa nimeä, jotta ei aina olisi erottunut ja pistänyt silmään sieltä Suvien ja Laurojen joukosta. Pientä kiusaamistakin joskus oli nimestä kouluaikoina. Toki se on vain oma kokemukseni. 

t. se venlan äiti

Saattaisiko olla jopa aika todennäköistä, että lapsen nimellä on vanhemmille joku merkitys tai tarina, ja ainoana valintaperusteena ei ole ollut "mikä tahansa harvinainen nimi"? Minulla on harvinainen nimi, ja se on lisännyt itsetuntoani. Lapsena olisin kuulemma halunnut olla Liina (niinkuin Vaahteramäen Eemelissä), mutta en tätä itse muistaisi jos minulle ei olisi kerrottu. Yläasteella jo vähän salaa itsekseni säälin Liina-nimistä luokkakaveria.

Vierailija kirjoitti:

Typerällä nimellä varustettu ihminen joutuu tekemään töitä sen eteen, että saa häivytettyä älyttömästä nimestä aiheutuneen ensivaikutelman hölmöstä ihmisestä.

Samalla logiikalla tavallisella nimellä varustettu joutuu häivyttämään vaikutelmaa taviksesta. En allekirjoita tuota logiikkaa. Tunnen mielestäni hölmöillä nimillä varustettuja ihmisiä, eikä se vaikuttanut arviooni heistä. Sen sijaan muistan heidän nimensä, muista poiketen.