fanu

voih kun tulis plussatuulia, jännittää ihan kaikkien puolesta :)

Täällä ei oo kyllä mitään uutta eikä ihmeellistä. Tänään olin malttamaton ja yritin metsästää haamuplussaa, yritykseksi jäi. Ei se testi edes ollu semmonen mikä ennen menkkojen poisjääntiä näyttäs mitään, mutta piti vaan silti testata.

OIreita ei ainakaan ole tullut lisää.

Muutaman päivän oon leijaillu ja ajatellu, että jospa nyt ois oikeesti tärpänny.

Tänään oon sit ollu ihan varma, että ei varmasti ole tärpänny.

Oon kattonu sitä apua meille tulee vauva-ohjelmaa ja tänään katsoin sitä kylmä hiki otsalla, silmät pyöreenä. Siinä tuli semmonen olo, että ei apua en varmaan selviis synnytyksestä ja mieheni saisi henkisiä traumoja. Pelkkä sairaalan haju saa miut kalpeaksi ja kaikki tipat ja piikit ja kipu ja voi kamala :/

Mutta sittenpä kun ne sai vauvansa puserrettua ulos niin mie olin jo tippa linssissä, huokaisin helpotuksesta ja vauvakuume palasi :)

Täällä menossa kp20/30 ja tällä viikolla on ollut huomiota herättäviä oireita, tosin saatan kuvitella niistä osan.

Alkuviikosta ihmettelin muutamana päivänä miten voi olla niin kova näläntunne mahassa. Mulla ei yleensä ikinä ole niin kova nälkä, että se mahassa asti tuntuisi. Tunti ruokailun jälkeen jo tuskailin miten voi olla taas nälkä ja mahassa oli semmonen tyhjyys ja onttous.

Valkovuotoa oli muutamana päivänä ihmeellisen paljon ja ihmettelin mistä niitä limoja nyt puskee.

Eilen illalla oli tippa linssinssä ihan vaan sen takia, kun mies oli niin väsyny eikä leperrelly eikä pussaillu. Sitten vähän itkeskelin ja kirosin mielessäni, että ois se voinu ees vähän silittää ja sanoo hyvää yötä..ja jälkeenpäinhän tää kuulostaa ihan hirveeltä ylireagoinnilta :)

Tänään aamulla heräsin jo klo7 kun oli tosi outo ja kipeä olo, muina päivinä olen vedellyt 12h yöunia ja saanut itseni ylös vasta klo11 hujakoilla.

Aamulla Ajattelin, että varmaan oon tulossa kipeeks. Pahin kuvotus ja kipee olo on nyt kuitenkin häipymässä. Aamusta saakka on ollut suussa metallin ja veren maku.

Monta kertaa oon yrittäny saada itteeni uskomaan, että varmaan kuvittelen sen maun. Koko ajan olen sitä makustellut ja kyllä se maku siellä ihan todellisesti on.

Minun pessimistinen luonne sanoo, että kaikki on mielikuvitusta . Mut oishan se huippua kun nää oliskin ihan oikeita oireita :)

Ruthless, mulla pyörii samanlaiset asiat mielessä. Minun miehellä on teiniraskauden tuloksena syntynyt jo aikuiseksi varttunut lapsi. Utelin mieheltäni joskus miten hän asian kokee, koska he eivät ole millään tavalla toistensa elämässä. Toki tuntevat toisensa ja ovat olleet jossain tekemisissä joskus, mutta mieheni mukaan sattuvat vaan olemaan verisukulaisia.

Tyttö on syntynyt mieheni ollessa 17-vuotias ja alusta asti isyysasiaa oli pimitelty ja lapsen äiti ei ollut antanut tavata lasta. Jotenkin harmittaa mieheni puolesta koska kyllä tuo on iso asia.

Mieheni sanoi kun alettiin suunnitella vauvoja, että ainoa asia mikä häntä elämässään harmittaa on se, kun hän ei ole koskaan kokenut isyyttä.

Haluan, että jos joku päivä tärppää niin se olisi jotenkin erityistä. Itseäni ainakin jännittää tosi paljon miten kerron asiasta miehelle, hädissäni en varmaan saa sanoja suustani ja lähetän vessasta tekstarin :)

Itse en ole kertonut kuin parille läheiselle ystävälle, että on vauvahaaveita.

Tuota toisille kertomista kyllä varmaan panttaisin ainakin sen 12viikkoa, ehkä saattasin parhaalle ystävälle sanoa. Minun vanhemmat, varsinkaan äiti tuskin hyppii onnesta sitten jos joku päivä asiani esitän. Hänen tyylillään ei varmaan kommentoi asiaa aluksi mitenkään.

Mulla takana avioero ex-miehestä ja jotenkin miun vanhemmat elää edelleen jotenkin sumussa. Mulla on siis uus mies, mutta heidän puheenaiheensa on kokoajan minun entisessä miehessä ja minua asia ahdistaa.

Eilen isäni sanoi, että voishan se meidän hääkuva vielä kirjahyllyssä olla..siinä vaiheessa mulla nous jo höyry korvista.

Ärsyttää kun ite on niin onnellinen uudessa suhteessa ja elän elämäni onnellisinta aikaa, mutta vanhemmat ei ota aikuisen ihmisen touhuja tosissaan.

Harmittaa vähän kun tietää, että he menettävät vauvauutisten myötä yöunensa ja pyörittelevät asiaa päässään negatiivisella tavalla.

ilmoittaudun joukkoon.

Olen 27-vuotias avoliitossa asuva tyttönen ja vauvakuumetta potenut nyt muutaman kuukauden.  Nyt yk2 ja kp17.

Ehkäisy jätetty pois 26.6. ja olen lähipiirini touhuja kuunnellessa vakuuttunut siitä, että ei niitä vauvoja niin vain tehdä. Tuntuu, että kaikilla on jotain ongelmia joten itsekin epäilen, että täällä haaveilijoiden joukossa roikutaan pitkään.

Pillereiden lopettamisen jälkeen menkat on tullu ihan normaalisti joten toivottavasti kierto pysyskin näin tasasena. Luulosairaana olen kuvitellut jo muutaman kerran kaikki raskauden oireet, mutta keho ja mieli vaan huijaa.

Marjamiini kyseli ja kirjoitteli tuosta vauvakuumeesta. Itsellenihän tämä tuli ihan puun takaa. En koskaan ole ollut ihminen joka ihastelee toisten vauvoja ja pitkään olin sitä mieltä, että ei kiitos vauvoille.

Uuden parisuhteen myötä kuitenkin vauvakuume iski melkein heti ja se on kummallinen asia. 

Omalla tavallaan se oli hyvin hämmentävä tunne joka valtaa koko mielen.

Aivan kuin se olisi meillä sisäänrakennettu piirre joka vaan sitten pullahtaa esiin kun biologinenkello alkaa tikittää. En usko siltikään, että ihastelen jatkossakaan toisten lapsia vaan kyllä se liittyy siihen äitiyteen se kuume.

Yritetään vauvaa aika matalalla profiililla eikä sitä asiaa puida meillä, eli en juoksentele ovistikut kädessä mieheni perässä :)

Tiedän, että miehelleni perheenlisäys on todella iso ja ihana asia. Luo turvaa kun tietää, että toisesta tulisi lapsilleni ihan huippu iskä.