falafel

Tämä on hyvä aihe. Kyllä varmaan jokainen tuntee kateutta jossain asiassa suhteessa toisiin, jossain elämänsä vaiheessa. Kun siitä tulee piinaavaa, kuluttavaa, rajoittavaa, pitäisi hälytyskellojen soida. Muutos on kyllä helpommin sanottu kuin tehty. Eihän se ole minulta pois, jos muille tapahtuu onnellisia asioita. Vaan kun on itse viimeinen koko ystävä- ja tuttavapiiristä, jolla ei ole lasta eikä ainakaan vielä ole tulossakaan, niin vaikea on olla miettimättä asiaa surullisessa valossa. Tuleeko minusta se tilastojen karu fakta? Moni muukin asia on meillä eri vaiheessa kuin lähipiirillä. Ei ole omistusasuntoa, emme matkustele vaikka haluaisimmekin, olemme molemmat kohdanneet vakavan sairastumisen. Paljon asioita, mitä moni ei joudu ehkä koko elämässään kokemaan. Luulisi, että sitä kasvaisi nöyräksi elämän edessä, eikä joutuisi enää painimaan kateuden tunteiden kanssa. Ei se vain mene niin. Niin kauan, kun on toivoa, sitä väkisinkin vertaa vähintään alitajuisesti itseään toisiin. En haluaisi tulla koskaan katkeraksi, mutta elämän epäoikeudenmukaisuus on vain joskus liikaa. Ihmiset, jotka eivät tunnu miettivän asioita, eivät ole nöyriä ja elävät miten sattuu piittaamatta muista ihmisistä, heidän toiveensa kyllä toteutuvat. Heille ei tapahdu todella kurjia asioita. Tämä on toki iso yleistys.

Ei auta muu kuin olla kiitollinen siitä mitä on saanut. Emmekä ole vielä menettänyt mitään. Toivoa on, kun jaksaa uskoa unelmiin. Ja se vasta on pelottavaa, jos sen unelman voikin oikeasti saavuttaa. Minusta kateus ei ole lapsellisuutta vaan osa elämänkoulua. Se tulee jokaiselle eteen, jotta voisi kasvaa ihmisenä.

Ymmärrän Napsutin niin hyvin tuntemuksiasi. Mutta älä lähde erolla uhkailuun. Harva mies lämpenee tällöin lapsentekoon. Päinvastoin, ajatuksesta tulee vain piinaava ja sinä näyttäydyt pakkomielteisenä kumppanina. Toki on täysin luonnollista haluta lapsia ja keskustella siitä, varsinkin jo kolmenkympin korvilla. Olen huomannut, että aika moni kielteisesti tai passiivisesti asiaan suhtautuva muuttaa mielipidetään, kunhan saa vain aikaa ajatuksilleen. Ilman, että puoliso prässää harva se päivä. 

Ja olen todella itse syyllistynyt näihin kaikkiin negatiivisuuksiin. Olen kohta jo 33-vuotias, ja lapsiasia on ollut tapetilla viimeiset kolme vuotta, heti avioitumisen jälkeen. Vasta nyt mies alkaa hiljalleen lämmetä. Elättelen toiveita, että puolen vuoden sisällä jo tapahtuisi jotain. Meillä ei ole auttanut muu kuin aika ja äärimmäisen hienovarainen keskustelu siitä, mitä riskejä raskauteen kuuluu yli 35-vuotiaana. Ja tuleeko ylipäätään raskaaksi. Olen myös alleviivanut sitä, että jos emme halua lapsiluvun jäävän vain yhteen (jos siis se yksikin tulee), niin emme varmaan halua siihen "ansaan", että lapsia on iän puolesta pakko yrittää heti peräjälkeen. Sitten tietää, että arjessa jaksaminen on todella koetuksella.

Liian paasaava äänensävy muuttaa keskustelun ahdistavaksi. Jos omasta äänestä huokuu pelko, ettei ehdi tulla raskaaksi, ahdistus tarttuu mieheen. Toiveikas, positiivinen ja kärsivällinen ilmapiiri on ainakin meillä ainoa oikea tie toivottuun lopputulokseen.

Olen huomannut, että miehillä on nykyään suuria pelkoja isyyteen liittyen. Ehkä se on myös yleistä kontrollin menettämisen pelkoa. Nykyään on tärkeää olla oman elämänsä herra, päättää itse tarkkaan koska tapahtuu ja mitä. Ja tämähän koskee myös naisia. Ei ole ihme, että aina vain näin ison päätöksen tekeminen lykkääntyy monilla. Mutta painostamalla asia ei nopeudu. 

Kyllä tämä on ollut karikkoinen tie. Moni sukulainen selvästi olettaa, ettemme saa lapsia. Mutta todellisuudessa emme edes ole saaneet vielä mahdollisuutta tietää, saammeko vaiko emme. Uskon silti, että lopussa kiitos seisoo. Ja kävelee, on sylissä ja joskus muuttaa pois kotoa :) Paljon onnea ja kärsivällisyyttä saman asian kanssa kamppaileville! Kai kaikella on jokin tarkoitus, odottamisellakin.