Faith

Tuosta "tehdessään lumitöitä" tuli hauska mielikuva.

Hymyilen itse aika paljon, usein myös ollessani yksin liikkeellä. Hymyilemisestä tulee hyvä olo ja voi ajatella, että muillekin ihmisille saattaa tulla elämänmyönteisempi olo. En kuitenkaan "vaadi", että muut hymyilevät ja ilmentävät myönteistä asennetta. Jokainen tavallaan.

Huonosti. Silmiä kirvelee, on muutenkin epämääräisellä tavalla huono olo. Kognitiivisesti olen hitaampi, on ns. aivosumua.

Minulla on MS-tauti, ja olen huomannut tarvitsevani vähintään 6 tuntia yöunta, että toimintakykyni säilyy kohtuullisella tasolla.

Vuosia sitten kävin tilaisuudessa, jossa oli lisäkseni n. 15 ennalta täysin tuntematonta ihmistä. Heistä useat vaikuttivat tutulta. Mietin kuumeisesti mistä he ovat minulle tuttuja. Jouduin lopulta kuitenkin toteamaan, etteivät mistään. He vaikuttivat selittämättömästi tutuilta.

Paljon myöhemmin itse asiassa tällä palstalla joku kristitty sanoi, että tuollainen kokemus voi olla kutsu rukoilla näiden selittämättömästi tutulta vaikuttavien puolesta.

Tuo selitys on kiva, ehkä se on juuri niin. Olin silloin (kun kävin siinä tilaisuudessa) vasta tullut uskoon.

Minulla on alhaisempi "siivoustaso" kuin esim. äidilläni. Kun vanhempani tulivat käymään ollessani parikymppinen, äitini saattoi mainita siitä ja siivota itse, mutta ei enää. Tiedän ettei se häneltä koskaan ollut yritys hallita, vaan enemmänkin huolenpitoa ja auttamista. 

On rehellistä itkeä silloin kun itkettää. Ei se tarkoita välttämättä, että on heikko.

Ymmärrän kyyneleiden piilottamisen tavoitteen kyllä joissain tehtävissä, koska ihmisten mielissä kyyneleet herkästi liitetään heikkouteen. Esim. armeijan univormussa esiintyvän kannattaa hallita ja piilottaa tunteensa (kaikenlaiset tunnereaktiot), koska siinä tehtävässä pyritään strategisesti luomaan mielikuvaa toimijuudesta, jota tunteet eivät rajoita.