Faith

Nuorena maaseudulla ollessani lähdin kävelylle talvella, iltahämärällä. Olin niin hölmö etten ottanut taskulamppua mukaan. Poikkesin maantieltä lumiseen metsään, jonne oli tehty polku. Metsässä ollessani tuli säkkipimeää ihan yhtäkkiä enkä nähnyt mitään. Pakokauhu iski, kun en nähnyt missä polku kulkee.

Silloin pilviverho liukui kuun edestä ja kuu valaisi lumisen metsän. Olisin halunnut jäädä ihastelemaan hopeanharmaana kimaltavaa metsää, mutta pelkäsin että taas tulee pimeää yhtäkkiä ja juoksin pois.

En ikinä unohda kokemusta. Olen lapsuudesta asti pitänyt metsää lempeänä ja ihanana paikkana ja tuollakin kertaa se huolehti minusta. Ja vielä noin kauniilla tavalla.

Olipa taas vähään aikaan järkyttävin juttu tuo ap:n linkin takaa löytyvä.

Naiselta olisi pitänyt evätä eutanasia ja tarjota enemmän ja laajemmalla valikoimalla apua syyllisyyden käsittelemiseen. Esim. keskusteluterapia saattaa olla ihan erilaista eri terapeuttien johdolla. Olikohan hän ollenkaan avoin sielunhoidolliselle avulle?

En kannata eutanasiaa muissakaan tilanteissa.

Yleisesti sitä kevään tuntua: lempeän lämmintä ilmaa, maan tuoksua, hiirenkorvia jne. On ihanaa vaikka vain kävellä joillain arkisilla asioilla kaupungilla, kun on kevättä ilmassa.

Kesässä kaipaan eniten kävelyjä metsässä, peipposen laulua, kielojen tuoksua, maaseudulla olemista.

"Kuljetko koskaan meren rantaa

keräätkö koskaan taskuusi kiviä

erikokoisia

palasia menneistä ajoista

suuremmista kallioista?"

(Erik Lagerspetz, Asiat rasiassa)

Ei minun puolestani tarvitsisi.

Tavalliset särkylääkkeet kyllä haluaisin ruokakauppoihin. Ibuprofeenia, parasetamolia ja aspiriinia. Niitä saisi ostaa vain yhden pakkauksen kerrallaan.