Faith

Jos olisi 90-luku, toisin Pirkan rommileivoskeksejä. Nyt ehkä Pirkan tiramisujäätelöä.

Keittiön ja wc:n, vien roskat ulos, tuuletan. Olohuoneen järjestelen eli kaikki tavarat kerään pois ja heitän ne vaikka väliaikaisesti komeroon tai sängyn alle.

Lapsena se ääni kun tuuli suhisee puissa metsässä kesällä synnytti juuri sellaisen elämän huuman ja onnellisuuden tunteen. Se suhina on niin valtava ja kuuluu korkealta puista vaikka onkin lempeä ääni. Silloin sitä ei ajatellut, että ihana ääni, vaan se oli vain eriytymätön osa kokemusmaailmaa, elossa olemista.

En edes ollut täysin huoleton lapsi, mutta silti minullakin oli tuo.

En usko että samaa voi enää aikuisena kokea missään mielentilassa tai minkään aineen vaikutuksen alaisena. Ehkä muistisairas tai aivovammainen voi kokea jotain samaa, kun mieli ei erittele aistimuksia, en tiedä.

En voi tietää onko muilla sitä vai ei, mutta minulla on eräs tietty spesifi tunne, jota tunnen silloin tällöin, ehkä muutaman kerran vuodessa.

Tunne on sukua haikeudelle ja surulle, mutta on erillinen niistä. Siihen liittyy pysähtyneisyyden ja kuolevaisuuden ajatus. Tunne on alakuloinen mutta siinä on myös kauneutta ja siihen sisältyy pieni toivon mahdollisuus.

Tunteen mukana tulee aina mielikuva, että kaksi vanhusta istuu vanhainkodin pihakeinussa, aurinko paistaa ja on sunnuntai.

Kutsun tunnetta mielessäni nimellä "sunnuntai". Se voi kuitenkin tulla minä viikonpäivänä vain, eli nimitys tulee vain tuosta mielikuvasta. Olen tuntenut sitä lapsuudesta lähtien, mutta ensimmäisen kerran pysähdyin miettimään mikä se oikein on, kun olin parikymppinen.

Totta kai, sana on tuttu lapsuudestani. Isovanhempieni rintamamiestalon ulkoeteisestä puhuttiin aina porstuana.