Faith

Yleisesti laitoksista...

1960- ja 70-luvuilla länsimaissa havahduttiin pohtimaan kriittisesti asukkaiden epäinhimillistä kohtelua erilaisissa laitoksissa. Kukaan ei voi kiistää, etteikö se olisi ollut yleistä. Luin joskus sosiologi Erving Goffmanin kirjan Asylums (suom. Minuuden riistäjät) aiheesta.

Vaikka nykyään ajattelu on muuttunut ja pyritään luomaan laitosten asukkaille inhimillisemmät olot ja kohtelu, aina välillä tulee uutisia kaltoinkohteluista, mikä osoittaa, että ongelmia edelleen on.

Normaaliinkin laitoksessa asumiseen liittyy sellaisia elementtejä, että asukas joutuu usein kärsimään henkisesti; itsemääräämisen kaventuminen lähes olemattomiin, yksityisyyden puuttuminen, minuuden ulkoisten tunnusten häivyttäminen (univormut ja päivittäisen ympäristön laitosmaisuus), jatkuva persoonaton vuorovaikutus... Näille asioille on vaikea tehdä mitään, mutta minusta laitosolosuhteita tulisi muuttaa siten, että yksilöllisyys ja yksityisyys lisääntyisivät. Tähän tarvitsisi mm. rahallista panostusta yhteiskunnalta.

Minusta yksi ahdistavimmista asioista yhteiskunnassa on laitokset, nimenomaan pitkäaikaista asumista ajatellen.

Minulle tehtiin selkäydinpunktio, kun tutkittiin MS-tautia (joka minulla myös diagnosoitiin). Toimenpide tehtiin sairaalan neurologian päivystyksessä, hirveä hälinä ympärillä, vain verhoja vähän vedeltiin suojaksi. Minulla oli mielikuva, että toimenpide sattuu. Tekijänä oli minulla vielä opiskelija, joten varauduin ongelmiin.

Kun vielä odotin kivun alkavan, opiskelija alkoi kasata välineitään ja tehdä lähtöä: toimenpide oli jo tehty! En ollut tuntenut ollenkaan kipua tai epämukavuutta. Sen tunsin, kun hän valmisteli ihoani pistoon.

Minullekin olisi todennäköisesti tullut sitä pystyasennossa tuntuvaa päänsärkyä, se on nimittäin hyvin yleistä, mutta MS-oireideni takia jouduin joka tapauksessa olemaan vuodepotilaana seuraavat viikot, en siis joutunut kärsimään siitäkään, kun en ollut pystyasennossa... Päivystyksestä minut vietiin osastolle.

Mutta siis lumbaalipunktio voi olla kivutonkin.

Kovuudesta ja pahuudesta en tiedä, mutta minusta muumihahmoista ei huou sitä lämpöä ja rakkautta, jota monet väittävät heistä huokuvan.

Muumimaailma perustuu humanistiselle maailmankuvalle ja katsomukselle. Jumalaa heillä ei ole, vaan kaikki on epätäydellisten muumihahmojen (=ihmisten) varassa. Vai onko muumikirjoissa / tv-sarjassa muka viittausta persoonallisen jumalan olemassaoloon?

Meille ei lapsuudessa koskaan luettu muumikirjoja. Koulussa ala-asteella katsoimme muumielokuvan Kuka lohduttaisi Nyytiä?. Minua pelotti ja ahdisti se. Tarina implikoi, että jos Nyyti ei olisi löytänyt ystävää muumihahmojen joukosta, hän olisi jäänyt yksin, ikuisesti. Hän löysi ystävän, Tuutikin, mutta se ei poista mahdollisuutta, että olisi käynyt toisin.

En tykkää muumimaailman luonnosta; se on kovaa, karua, suolaista (tv-sarjassa vulkaanisen näköistä). Tove Janssonin lempipaikka yhden dokkarin mukaan oli merenrantamökki jossain saaristossa, mikä ehkä heijastuu luonnonympäristöön, jonka hän rakensi muumeille.

Toivoisin, jos vauva on tyttö, että nimeksi tulee Alice, ja jos poika, niin John.

Vierailija kirjoitti:

Sanot, että arki alkaa huomenna ja seuraava karkkipäivä on lauantaina ja silloin saa loput suklaat jos niitä on vielä jäljellä.

Tämä oli hyvä neuvo, että muistuttaa herkuttelun jatkumisesta seuraavana karkkipäivänä. Toivoa täytyy antaa.

Perusturvallisuuden lisääminen esim. yhteisellä tekemisellä tai keskustelulla on kuulemma toinen tärkeä asia. Joskus lapset syövät liikaa karkkia, koska heillä on käsittelemättömiä huolia ja turvattomuuden kokemusta.