Faith

Sisällissodasta keskustellaan todella vähän ja siihen viitataan julkisuudessa harvoin. Minustakin tuntuu, että siihen liittyy paljon käsittelemätöntä sukupolvitraumaa. Olenkin miettinyt, miten sitä mahdollisesti tullaan muistamaan tänä vuonna, kun sata vuotta on kulunut. Tullaanko siitä edes puhumaan enemmän? Millaisin teemoin? Täytyykö puhujien erityisen tarkkaan asetella sanojaan? Kiistetäänkö puhetapoja?

Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut, että vaikeista (koko kansaa koskevista) asioista ei kovin paljon puhuta. Esim. Saksassa on ymmärtääkseni ollut toisin. Siellä toisen maailmansodan kauhuja on käsitelty aktiivisesti julkisesti; Saksalle ei muun maailman taholta kyllä annettu muuta mahdollisuuttakaan (ihan ymmärrettävästi).

Johannespassio. Se on minulle tutumpi. Tykkään etenkin kappaleista "Herr, unser Herrscher", "Mein Teurer Heiland, lass dich fragen" ja "O hilf, Christe, Gottes Sohn".

Täytyisi joskus kuunnella Matteuspassio keskittyneemmin.

Vierailija kirjoitti:

Pimeässä tai hämärässä ei näe riittävän hyvin, jolloin aivot alkavat tulkita puutteellisia näköhavaintoja ihmishahmoiksi (koska olemme valveilla tottuneet näkemään ihmisiä). Ei siinä muuta tarvita. Minä olen esim. pimeässä rakennustyömaan ohi kulkiessani luullut epämääräistä hahmoa ihmiseksi, vaikka siinä oli jotain romuja tikkailla.

Tämä pitää paikkansa ja saattaa selittää ap:n kokemusta.

Aina ei tarvita hämärää ja uneliaisuuttakaan. Yhdessä aiemmassa asuintalossani istui aina vanha mies parvekkeellaan, kun kuljin pihan poikki. Sivusilmällä näin hänet. Kerran näin parvekkeella kukkia, ja kun katsoin tarkemmin, vanhan miehen kaulaksi ja pääksi luulemani hahmo olikin jonkinlainen kukkavaasi. No, tämä nyt meni aika kauas ap:n kokemuksesta, mutta ajattelin kertoa esimerkkinä tästä ihmishahmoiksi tulkitsemisen taipumuksesta :)

Olen aina luullut, että lastenvaunujen nopeus riippuu niiden työntäjästä.

Otsikon perusteella luulin avauksen koskevan jonkinlaista ihmissuhderistiriitaa...

Minulla on sama kuin ap:lla. Olen "oletusarvoisesti" iloinen, hyväntuulinen ja olen todella kiitollinen tästä piirteestä.

Tiedän ettei kaikilla ole näin enkä tietenkään vaadi muita ilmaisemaan iloisuutta, jos he eivät sisimmässään sitä tunne. Toisaalta minusta vaikuttaa, että välillä ihmiset ehdoin tahdoin ruokkivat pahantuulisuutta(-an). Se ei ole hyväksi, kaikkein vähiten heille itselleen. Mutta siis jostain huolesta tms. johtuva surullisuus ja alakuloisuus on asia erikseen ja siihen oikeastaan kuuluukin se, että ajattelu ja puheet kulkevat kielteisiä reittejä, eli sitä en tarkoita "pahantuulisuuden ruokkimisella".

Sitten on sellainenkin ilmiö, jossa ihminen on sisimmässään iloinen, mutta se ei erityisemmin näy ulospäin. Minulla on aika usein juuri näin. Aito iloisuus ei tarkoita ulospäin välittyvää energistä olemusta välttämättä. Iloisuus voi ilmetä rauhallisuutena.