Faith

Olen tarvinnut äitiäni ja isääni siihen, että olen syntynyt tähän maailmaan. Olen tarvinnut miestä siihen, että aloin odottaa omaa lastani. Olen tarvinnut muutamaa miestä toimimaan pastorina ja Raamatunopettajana. Tarvitsen Jeesusta kaikkeen, erityisesti siihen, että olen saanut syntini anteeksi ja pääsen taivaaseen.

Mutta vaikka saisi Kotipizzan pizzapohjaohjeen, se ei vielä riitä, koska pitäisi olla myös tietynlainen uuni, sellainen, joka saa paljon kuumemmaksi kuin tavallisen sähköuunin.

Oikeastihan 80-luvulla oli paljon huonoja ja pahoja asioita kollektiivisesti, ja yksityisestikin ihan samalla tavalla kuin nykyaikana.

Olen silti itsekin viime vuosina alkanut tuntea tietynlaista nostalgiaa 80-lukua kohtaan. Olin silloin ala-asteikäinen lapsi. Inhosin koulua, mutta monet kivat muistot liittyvät kesälomiin, jotka olivat täynnä seikkailua, leikkejä metsässä, autoreissuja uusiin paikkoihin, uutuuskarkkeja ja -jäätelöjä, neonvärejä, kummitusjuttuja mummolan vintillä...

Minulla nostalginen suhtautuminen liittyy ehkä siihen, että koska en itse ole mennyt naimisiin ja perustanut perhettä, niin muistelen noilta ajoilta sitä perhe-elämää. Toisaalta en kaipaa sinne, eli en haluaisi nyt 80-luvulle, vaikka se olisi mahdollista, vaan nostalgiset muistot riittävät minulle.

Olen niin lapsenmielinen, että tykkään välillä lukea englanninkielisiä creepypasta-tarinoita (urbaaneja kauhulegendoja), jotka usein sijoittuvat juuri 80-luvulle johtuen varmaan siitä, että monet kirjoittajat olivat itse lapsia silloin. Lajityyppi perustuu aika vahvasti lapsuusnostalgiaan.

Suoritin aikoinani neljä kurssia (joihin kaikkiin piti vastata esseillä) yhdessä kirjatentissä ja pääsin läpi kaikista. Sain parista vielä hyvän arvosanankin. Olin valmistautunut hyvin, pidin kirjojen aiheita mielenkiintoisina ja olin motivoitunut saamaan tietyn määrän opintopisteitä kokoon ennen kesäloman alkamista (opintotukeni olisi muuten katkaistu; sairastelin siihen aikaan).

En enää muista, kuinka monta esseekysymystä neljän kurssin kokonaisuus kattoi. Uskoisin, että jossain kuoressa oli vain yksi kysymys.

Takanani istui joitain nuoria miehiä, jotka alkoivat nauraa, kun järjestelin neljä kuorta pöydälle tilaisuuden alussa ja ajattelin heidän nauravan yritykselleni suorittaa neljä kurssia yhdellä kertaa. Tai sitten he nauroivat jollekin muulle asialle. Joka tapauksessa: onnistuin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päivä kerrallaan. Vaihtoehtona voisi olla joku huonompikin. Pitää tyytyä siihen mitä on.

Niin, mutta miten oppia elämään päivä kerralla? Kun nää sairaudet ja vaivat ovat läsnä ja rajoittavat jokaista päivää.

En voi enää edes puutarhaa hoitaa vaikka se on mun intohimo.

Ap

On yritettävä muuttaa arki sellaiseksi että sitä toiminnanvajauksista huolimatta pystyy elämään. Voisiko puutarhaa muokata sellaiseksi että sitä pystyy hoitamaan vaikkapa lisäämällä ruukuissa kasvatettavia kasveja.

Tämä on hyvä huomio. Usein vammautuneet ihmiset haastatteluissa yms. korostavat sitä, että he tekevät samoja asioita kuin ennen vammautumista, mutta vain eri tavalla. On yleensä tärkeää, että kriisistä huolimatta jatkaa mahdollisimman samanlaista elämää kuin ennenkin, koska ihminenhän on edelleen se sama sairaudesta huolimatta. Jatkuvuus vahvistaa identiteettiä. Muiden tulee tukea tätä olosuhteiden muokkaamista sopiviksi.

Mitä tulee sairastamisen ja vajaakuntoisuuden hyväksymiseen, niin jotkut asiantuntijathan suosittelevat päivittäistä "murehtimishetkeä", jossa kellosta aikaa katsoen murehditaan esim. tietty minuuttimäärä, jonka aikana murheet voi vaikka muotoilla lauseiksi ja kirjoittaa ylös, ja sitten kun minuuttimäärä on täynnä, murehtiminen lopetetaan seuraavaan kertaan asti.

Olen itse uskovainen ja minua on auttanut huolten vieminen Jumalan eteen rukouksessa. Näin Raamatussa kehotetaan tekemään.