Faith

Muutama vuosi sitten aloin seurata Youtubessa kuolemansairaiden ihmisten videopäiväkirjoja, yhtä toisensa jälkeen. Youtubehan ehdottaa aina muita saman kaltaisia videoita.

Minulla on tarve olla jollain tavalla osa kärsivien elämää, haluan kuunnella ja tukea, ilmaista empatiaa jne. ja myös oppia heiltä. Minua kiinnostaa psykologia, erityisesti coping eli kärsimyksissä selviytyminen sekä se miten yksilön ajatusmaailma mahdollisesti muuttuu kuoleman lähestyessä.

Yhdessä vaiheessa minulla oli useampi kuolemansairas (syöpätaudit, ALS jne.) nuorehko ihminen, joiden elämää seurasin suht intensiivisesti. Vuonna 2016 "saatoin hautaan" Youtuben välityksellä kolme ihmistä. Reagoin kuolemiin voimakkaasti, vaikka ne olivat tietenkin odotettavissa.

Viime vuoden aikana aloin huomata, että mielialani oli alentunut. Vasta pitkällä viiveellä aloin hyväksyä, että lähes viikoittainen kuolemansairaiden ihmisten elämän seuraaminen saattoi olla yhtenä keskeisenä syynä siihen. En ollut koskaan ajatellut, että vaikutus voisi olla niin konkreettinen. Olen aina ollut herkkä ja tiennyt sen itsestäni, mutta minulle oli uutta, että surullinen ja ahdistava mediasisältö voi vaikuttaa huomaamatta, tavallaan alitajuisesti omaan mieleen.

Nyt, kun viimeinen heistä on kuollut, olen päättänyt, etten enää ala seurata sellaisia videopäiväkirjoja ainakaan säännöllisesti, ainakaan nyt tänä vuonna.

Joten kyllä, minulla taipumus valita kärsimyssisältöinen media positiivisen median sijaan. Kärsimys vain kiinnostaa minua enemmän kuin vaikkapa jonkun Hawaiin lomavideo.

Yleensä en ole ensimmäisenä epäilemässä asiantuntijoiden totuutta, mutta yksi tällainen alue on psykiatria osittain ja muu sairaanhoito, jossa määrätään keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä. Näiden lääkkeiden vaikutusten kohdalla olen taipuvaisempi luottamaan potilaisiin kuin lääkäreihin. Syynä on yksinkertaisesti, että potilailla on ensikäden kokemus lääkkeiden vaikutuksista, mutta lääkäreillä ei. Nämä lääkkeet ovat suurelta osalta olleet olemassa vasta muutaman vuosikymmenen eikä niiden vaikutuksista ihmisillä siten voi vielä olla luotettavaa tutkimustietoa. Yksittäisten potilaiden kokemukset ovat tärkeässä osassa.

Kyllä toiselle tulee olla peruskunnioittava ja perusystävällinen (eikä siis vihainen ja ilkeä), vaikka hän ei edes olisi superempaattinen ja aina avuksi. Jos ap:n kertoma pitää paikkansa, hänen elämässään on huonokäytöksisiä ja epäempaattisia ihmisiä.

Taiteessa, kuten lyriikoissa, on aina kyse tulkinnasta ja kontekstista: jossain kappaleessa saatetaan sanoa asioita, jotka ovat vaikka kristillisen ihmiskäsityksen vastaisia (esim. vähätellään ihmisen arvoa ja julistetaan ettei elämällä ole tarkoitusta), mutta samalla tuodaan esiin että kertojana on henkilö, joka on masentunut. Lyriikoiden kokonaisviesti onkin silloin, että elämällä on tarkoitus ja jokainen ihminen on arvokas oikeasti, mutta masennus saattaa murtaa ihmisen uskon näihin asioihin – kokonaisviesti ei siis olekaan kristinuskon vastainen.

Yksi hyvä esimerkki minusta on Pink Floydin The Wall -albumi, jossa julistetaan sodan ja väkivalloin asetetun yhteiskunnallisen järjestyksen mahtavuutta monissa kappaleissa, mutta kertojana on pahoin juuri sodan (mm. isän menetyksen kautta) ja yhteiskunnan auktoriteettien traumatisoima ihminen. The Wall on minusta yksi vaikuttavimmista väkivallan vastaisista musiikkiteoksista.

Lempi rock-biisini kautta aikojen on Jimi Hendrixin All Along the Watchtower (tek. Bob Dylan), jonka sanat huolimattomasti kuunneltuina saattavat kuulostaa nihilistisiltä ja esim. kristinuskon ihmiskäsityksen vastaisilta, mutta kun laulun kuuntelee tarkkaan, ne ovat todella hienot, suorastaan nihilismin vastaiset sekä linjassa kristillisen ihmiskäsityksen kanssa.

Kannatan ennemmin adoption helpottamista ja nopeuttamista.