Faith

Ehkä marraskuun alkupuolella paistan pienen erän joulutorttuja ja katson Areenasta Metsoloiden joulujakson Muistojen joulu.

Tai itse asiassa tein jo tänään ensimmäisen jouluisen asian, kun katsoin YouTubesta löytyvän Onneton joulu -sketsin, joka on Muodollisesti pätevä -sarjan jakso. Olen katsonut sen joka vuosi.

Puhun itse paljon itsekseni, mutta en julkisesti, ainakaan että olisin huomannut. Puhun kotona. Joskus kaupassa saatan hyllyjen välissä, kun oletan että kukaan ei ole näkö- ja kuuloetäisyydellä, kuiskata ihan hiljaa esim. jonkun etsimäni tuotteen nimeä.

Jos huomaan jonkun puhuvan itsekseen julkisesti, pidän sitä hieman omituisena, mutta en mitenkään merkittävästi. Jos henkilön olemus on rauhallinen, puhe on hiljaista ja puhumansa asiat sisällöltään normaaleja, tuskin ajattelen siitä sen enempää.

Minulla ei ole samanlaista taustaa, mutta koulukiusatuksi tuleminen yhdistettynä sisäänpäin suuntautuneeseen persoonallisuuteen sekä herkkyyteen ovat johtaneet siihen etten ole muodostanut liiemmin läheisiä ihmissuhteita ja tuttavapiirinikin on suppea.

Toisaalta tämä puolestaan on johtanut siihen että suhteeni Jumalaan on läheinen. 

Minulla on ystäviä ja välitän heistä, mutta emme ole läheisiä. Joskus nuorena ystävyyssuhteeni olivat läheisempiä.

Tärkeintä on että koulun joulujuhlassa näkyy ja kuuluu jouluevankeliumi joulukuvaelman, tiernapoikien tai edes jouluvirsien muodossa. Kirkkokäyntikin mielellään.

Halloween-jutuista tuskin jää mitään kauniita, mieltä ylentäviä muistoja, mutta ainakin osalle ei-uskovaistenkin perheiden lapsista kristillisistä joulujuhlista jää ihanat muistot, jotka vielä aikuisiälläkin lohduttavat tässä synkässä maailmassa. 

En itse tykännyt koulusta, mutta koulumme kristillisiä joulujuhlallisuuksia rakastin.