Faith

Faith kirjoitti:

Ala-asteella koulussa olin pelokas enkä viihtynyt siellä. Ikävöin kotiin, ja oli aina helpotus päästä kotiin koulupäivän jälkeen. 12-14 -vuotiaana aloin hiljalleen muuttua ja aloin jopa tykätä koulusta, minulla oli hauskaa välitunneilla kavereiden kanssa.

Tässä suhteessa kehityin hitaammin kuin esim. kaverini, jotka jo ala-asteella olivat reippaita, itsenäisiä ja sosiaalisia.

On tärkeää että lapselle annetaan turvaa, kun hän kaipaa sitä. Niin ap. varmaan on tehnytkin. 

Äitimme oli kotiäiti, joten kotona minun ei tarvinnut olla iltapäivisin yksin.

Ala-asteella koulussa olin pelokas enkä viihtynyt siellä. Ikävöin kotiin, ja oli aina helpotus päästä kotiin koulupäivän jälkeen. 12-14 -vuotiaana aloin hiljalleen muuttua ja aloin jopa tykätä koulusta, minulla oli hauskaa välitunneilla kavereiden kanssa.

Tässä suhteessa kehityin hitaammin kuin esim. kaverini, jotka jo ala-asteella olivat reippaita, itsenäisiä ja sosiaalisia.

On tärkeää että lapselle annetaan turvaa, kun hän kaipaa sitä. Niin ap. varmaan on tehnytkin. 

Vierailija kirjoitti:

Se loppu on haikea. Eräällä käymälläni kirjallisuuden kurssilla esitettiin tulkinta, että Peppi olisikin oikeasti Tommin ja Annikan mielikuvitusystävä - tavallaan se lapsi, joka he haluaisivat toisinaan olla (kun heidät itsensä on kasvatettu käyttäytymään niin hyvin). Tuossa lopussa he sitten tavallaan "näkisivät" Pepin viimeisen kerran, mutta tämän jälkeen pikkuhiljaa unohtaisivat hänet varttuessaan.

Tietty näistäkin kirjoista voi esittää hyvin monipuolisia tulkintoja, tämä on vain yksi.

Mielenkiintoinen tulkinta. Astrid Lindgrenin Kultasiskoni-sadussakin on tuo teema, eli että se kultasisko on keskushenkilön mielikuvitusystävä, joka kerran tulee lähtemään pois.

Sadussa on koskettava kohta, jossa kultasisko itse sanoo keskushenkilölle mielikuvitusmaassa (johon pääsee ruusupensas-portin kautta) kesken seikkailun: "Yksi sinun täytyy tietää... Kun ruusupensaan kukat kuihtuvat, minua ei enää ole." Eikä keskushenkilönä oleva lapsi meinaa hyväksyä sitä.

Lindgrenillä on useampi muukin satu, jossa teemana on lapsen vaikeus ja haikeus kasvaa aikuisuuteen ja luopua mielikuvitusystävästä.

Jos ajattelee, että Peppi eli keskushenkilö olisikin mielikuvitusystävä, niin tuo on todella koskettava ajatus, että ne oikeat lapset (Tommi ja Annika) eivät osaa ajatella että aikuistuminen ja elämä vie mennessään eivätkä he jonain päivänä enää palaa mielikuvitusmaailmaan, mutta mielikuvitusystävä Peppi ymmärtää sen ja tuntee haikeutta.

Vierailija kirjoitti:

Uskotteko siihen että tässä elämässä jo saa sen mitä ansaitsee? Onko Raamatussa tästä jotain tietoa? Miten viattomia lapsia esimerkiksi syntyy nälkään, alkoholistiperheisiin tai sairaina? Hehän eivät ole vielä voineet "ansaita" edes mitään. Tai eräs tuttavani, joka on hyvin lämmin ihminen joka huolehtii monesta, kantanut aina vastuunsa ja tehnyt oikein, elämä on jo 15v ollut yhtä läheistensä menettämistä, vakavaa sairastumista, työpaikkojen altamenoja, lapsen sairastuminen yms.

Onko huono-onnisuus aina rangaistus jostain aiemmasta teosta tässä elämässä vai testi? Vai onko tämä maailma irrallinen näistä ja lopuksi pääsee kuoleman jälkeen "palkkioksi" taivaaseen. Siis jos pääsee. Kaikki tapahtuu ihan sattumalta täysin riippumatta siitä kuinka hyvä / huono ihminen olet?

En tiedä ymmärtikö kukaan mitä haen. Toivottavasti. Uskoni nimittäin horjuu, kun näen niin sisimmässään hyvien ja oikeiden ihmisten taistelun ja sitten jotkut, jotka tekevät väärin tai pahaa muille, saattavat saada tässä maailmassa etuja, jopa runsaita onnenpotkuja kuten rikkautta ja terveyttä, työpaikkoja ja opiskelupaikkoja helposti. Vähän kuin tavallaan ajelehtivat yrittämättäkään onnellisten asioiden pariin, hyviin parisuhteisiin, isäksi ja äidiksi, vaikka olisivat vaikka kamalia puolisoita tai vanhempia. Ja joku hyvä, uskovainen kiltti ihminen, ei saa lasta millään tai puolisoa laisinkaan, tai puoliso on sitten se aivan kamala.

Mitä lainaalaisuuksia uskosta löytyy tähän, mitä tässä elämässä jo ansaitsee?

Pakko varmuuden vuoksi ensiksi sanoa, että Taivaaseen ei pääse palkkioksi eikä edes "palkkioksi" hyvin eletystä elämästä, vaan Jumalan armosta, Jeesuksen pelastustyön tähden. Jeesukseen uskova saa syntinsä anteeksi ja pääsee Taivaaseen.

Jobin kirja kertoo tosiaan tärkeän opetuksen siitä, miten Jumalan palvelija Job joutui kärsimään, mm. menetti luonnonkatastrofissa kaikki lapsensa ja sairastui vakavasti. Jumala silti oli hänen kanssaan, ja Raamatussa meille kerrotaan suoraan, että Jobin kärsimys ei ollut rangaistusta hänelle.

Jeesus sanoo jossain kohtaa, että "niille joilla on, annetaan, ja niiltä, joilla ei ole, otetaan pois sekin vähä mitä heillä on". Minua on aina kiinnostanut tämä.

Ymmärtääkseni se on löyhä lainalaisuus, joka tuppaa pätemään tässä ajallisessa maailmassa siihen kuuluvien asioiden suhteen: maailmassa lisää onnekkuutta tuppaa kasautumaan niille, joilla jo valmiiksi on ajalliset asiat hyvin. 

Esim. terve saa töitä ja kun hänellä on rahaa, hän liikkuu ja tapaa ihmisiä ja saa ystäviä jne., kun taas joku joka sairastuu, menettää työpaikkansa ja sen takia joutuu taloudellisiin ongelmiin, syrjäytyy ja menettää ystäviä jne.  Näinhän se tuppaa menemään ihan tutkitusti: hyvinvointi maailmassa kasautuu, samoin huono-osaisuus. Huonot olosuhteet altistavat uusille huonoille tapahtumille ja kierre syvenee.

Toisaalta onnekkuus ajallisissa asioissa (omaisuus, raha, terveys, ihmissuhteet jne.) saattaa muodostua satimeksi hengellisesti, jos mukavat jutut täyttävät koko elämän. Jeesus kertoo vertauksen niistä suurista pidoista, joissa ajallisesti onnekkaat kieltäytyivät saapumasta pitoihin eli juhliin, jotka Jumalaa symboloiva rikas isäntä oli järjestämässä.

He kieltäytyivät kutsusta vedoten onnekkaisiin elämäntapahtumiinsa (esim. yksi oli juuri ostanut peltoa ja halusi mennä katsastamaan sitä, toinen oli juuri mennyt naimisiin eikä sen takia päässyt). Rikas isäntä suuttui tästä ja kehotti palvelijaansa kutsumaan kaikki jotka hän kaduilla näki: nälkäiset, köyhät, rammat jne.

Ehkä Norjaan, Englantiin tai Kanadaan.