Faith

1. Kor. 7 Paavali sanoo:

"Naimisissa oleville taas annan käskyn, en minä vaan Herra: vaimo ei saa erota miehestään. 11Jos hän kuitenkin eroaa, olkoon menemättä enää naimisiin tai sopikoon miehensä kanssa. Samoin ei mies saa erota vaimostaan."

Ymmärrän tämän niin, että eroaminen ääritilanteessa on hyväksyttävää, mutta uudelleen naimisiin ei voi mennä.

En jaksa keskittyä loputtomasti jatkuviin sarjoihin, joissa on lukemattomia henkilöitä ja joihin tulee koko ajan lisää tarinalinjoja.

Minisarjoista tykkään. Ne ovat dynaamisia ja kerronnaltaan motivoituneita.

Audiovisuaalisessa tarinankerronnassa elokuva on minulle mieluisin esitysmuoto.

Univaje voi aiheuttaa tuollaista tunnetta. Lisäksi se ja kofeiini molemmat lisäävät rytmihäiriöitä.

Kannatan tunnustamista puolisolle. Miten se "sekoittaisi perheen"?

Toisaalta olen kuullut sellaisenkin neuvon, että joissain tilanteissa lienee parempi, ettei noin vanhaa tekoa enää kerro puolisolle juuri siksi, ettei tule synnyttäneeksi hämminkiä, vaan Jumalalle tunnustaminen riittää.

Tärkeintä on tietenkin, että synnin on tunnustanut Jumalalle ja siitä on tehnyt parannuksen, kuten olet tehnyt.

Ohimennen tuli mieleen pari kysymystä masennuksesta.

Noin joka toisessa masennusta käsittelevässä ketjussa masennus määritellään fyysiseksi häiriöksi, eli joko välittäjäaineiden epätasapainosta tai aivojen matala-asteisesta tulehduksesta johtuvaksi tilaksi, ja joka toisessa ketjussa se määritellään kokemuksista ja/tai olosuhteista johtuvaksi psykologiseksi reaktioksi.

Kumpi määritelmä pitää paikkansa? Vai onko masennuksessa kyse molemmista? Vai ovatko nämä todellisuudessa kaksi eri häiriötä? Jos on, miksi niitä molempia kutsutaan masennukseksi?