Faith

Vierailija kirjoitti:

Näin uutisoi Le Parisien -lehti.

Ambulanssikuljetuksella Georges-Pompidou European -sairaalaan tuotu Schumacher on ranskalaislehden mukaan Pariisissa saamassa kantasoluhoitoa. Hoitoja johtaa alan asiantuntijaksi kuvailtu professori Philippe Ménasché.

Myöhään tiistaina Le Parisien sivustolla julkaistussa jutussa kerrotaan sairaalaan D-rakennuksen kardiologian osastolla työskentelevän henkilön vahvistaneen kollegalleen Schumacherin olevan sairaalassa potilaana.

Osastoa vartioi joukko turvamiehiä.

– Kyllä, hän on osastollani. Ja voin vakuuttaa, että hän on tajuissaan, lähteen siteerattiin sanoneen työkaverilleen.

”Schumi” sai tiistaina vieraita, kun osaston ovista käveli sisään iltapäivällä Ferrarin entinen tallipäällikkö Jean Todt. Ranskalainen tiedetään Schumacherien läheiseksi perheystäväksi ja ahkeraksi vierailijaksi perheen kotitilalla Sveitsin Glandissa.

Todt viipyi sairaalassa 45 minuutin ajan.

Onpa mielenkiintoista. Voi kyllä olla, että vaikka Schumacherin toimintakyky parantuisikin jonkin verran kantasoluhoidoilla, siitäkään ei kerrottaisi mediassa. Ja se on ihan ymmärrettävää. Ei hänen terveydentilansa ole julkinen asia.

Vaikka minua esim. noiden hoitojen mahdolliset tulokset kiinnostavatkin, olen hyväksynyt sen, etten koskaan saa tietää, kuten 1 kirjoitti.

Mitä useampi kokki, sitä sotkuisempi soppa, vai miten se menikään.

Kun on yksin, voi hoitaa työt ja osatehtävät itselle mieluisassa järjestyksessä. Ei tarvitse neuvotella toisen kanssa. Fyysisesti yksin tekeminen on raskaampaa, mutta kognitiivisesti sujuvampaa. 

Vierailija kirjoitti:

Mun kokemus on se, että suomalainen terveydenhuolto on tiettyjen yleisten sairauksien kohdalla varsin hyvää, mutta ajattelee liian kapeasti ja laatikkomaisesti. Jos oireet sopivat tiettyyn laatikkoon, saa erinomaista palvelua, jos ei, voi mennä hankalaksi. Erikoisemmat tapaukset, kuten harvinaiset sairaudet tai nuorten syövät, jäävät helposti huonompaan tilanteeseen, kuten tästäkin ketjusta on nähty. Sen sijaan esim. ykköstyypin diabeetikkoja pidetään ainakin omassa kotikunnassani kuin kukkaa kämmenellä, samoin lapsena syövän sairastaneelle on jos vaikka mitä seurantaa, ja itsekin perusterveempänä on tullut huomattua, että päivystyksessä alkaa tapahtua varsin tehokkaasti kun oireet täyttävät jotkut tietyt kriteerit (vaikka lopputulos sitten olisikin se, että mitään vakavaa ei löydy ja kotiin syömään buranaa).

Minulla on sama käsitys. Jos sairaus oireilee epätyypillisellä tavalla tai asiakkaassa on jotain, mikä ei sovi keskivertospekseihin (esim. juuri ikä), voi tosiaan mennä hankalaksi päästä tutkimuksiin.

Tähän laatikon sisällä ajattelemiseen kuuluu sekin, että jos oireille on teoriassa löydettävissä jokin tavanomaisempi (ja halvempi) selitys, niin siihen tartutaan ja jämähdetään, vaikka potilas tietäisi, ettei se missään nimessä ole oikea syy oireille. Tässä siis ajatellaan tilastollisten todennäköisyyksien (ja määrärahojen) kautta.

Mutta diagnosoitujen, selkeiden tapausten kohdalla kaikki sujuu yleensä ilman suurempia vaikeuksia: edessä on määrämuotoinen hoitopolku ja protokolla, jonka mukaan edetään.

Keitettyjä tai paistettuja kananmunia ja niiden päälle balsamicoa tai sinappia, jos haluaa. Jälkiruoaksi vaniljasokerilla maustettua kaakaota. Kahviakin riittäisi kymmenelle.

Onnellisuuden voi määritellä tyytyväisyydeksi elämän pitkäaikaisiin maallisiin olosuhteisiin, esim. terveys, ihmissuhteet, perhesuhteet, rahatilanne. Tämä on ehkä tyypillisin tapa määritellä onnellisuus. Sillä tavalla ajateltuna en ole erityisen onnellinen, joskaan en myöskään onneton. Ajattelen, että huonomminkin voisi olla, ja sen kautta olen jonkin verran onnellinen.

Jos onnellisuuden taas määrittelee hyväksi fiilikseksi ja toiveikkaaksi ajatusmaailmaksi, niin olen jopa hyvin onnellinen.