Faith

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan ja en oikeastaan enää katso missä näyttelee ja kuningattaren rooliin ei sovi ollenkaan se kuningatar ei mitenkään voisi olla blondi

Charlize Theron on hyvä näytteljä muuten, mutta minustakaan hän ei sopinut Lumikin kuningatar-äitipuolen rooliin, vaikka kaunis onkin. Eikä kyllä Kristen Stewartkaan vastannut mielikuvaani Lumikista. Elokuva olikin erilainen, toiminnallinen versio Lumikista. Puhun siis elokuvasta Lumikki ja metsästäjä.

Ymmärrän kyllä ap:n kokemuksen. Charlize Theronin ruumiinkieli on haastatteluissa aina levollinen ja rento.

Olen itse uusien ihmisten seurassa hiljaisehko hymyilijä. Ehkä uusi työntekijänne on ujo, mutta haluaa jollain tavalla viestittää ystävällisyyttä?

Jos ajattelen omaa suhtautumistani uusiin ihmisiin, niin minusta hieman creepykin hymyilijä antaa paremman ensivaikutelman kuin ilmeetön tuijottaja. Parasta tietysti on, ettei tee mitään nopeita päätelmiä tuntemattoman ihmisen ilmeistä ja eleistä tai niiden puutteesta.

Sitä paitsi monilla on vihaisen näköinen perusilme, ja sen takia mieluummin hymyilevät uusien ihmisten seurassa.

No jos olet, ap., tähän mennessä käyttänyt äidin sijaan nimitystä "äitimies", niin nyt viimeistään on hyvä lopettaa :)

Minusta uudistus on hyvä. Miksi kutsua bingoemännäksi miestä joka ohjaa bingoa ? Tai miksi kutsua puhemieheksi  naista, joka johtaa kokouksia? Ennen kaikkea en ymmärrä, miksi tämä muutos herättää joissain ihmisisissä vastustusta. Sehän on vain hyvä asia, että kielen ilmaukset vastaavat todellisuutta.

Ap:n kysymyksellä äidistä ja isästä tällä asialla ei ole mitään tekemistä.

Olen itsekin miettinyt tuota. Paitsi että molemmat tunnistavat ja tietävät toisensa, kumpikin tietää sen, että toinen tietää hänet! Se että he eivät tervehtisi toisiaan, olisi tietyllä tavalla tahallista ignooraamista. En kuitenkaan usko, että julkkikset automaattisesti tervehtivät toisiaan, jos heitä ei koskaan ole esitelty. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan hirveä kuolemanpelko!

Pelkään että joku lapsistani kuolee tai että itse kuolen ja he jäävät ilman äitiä.

Tämä haittaa jo vähän elämääkin. En tiedä mistä tuo pelko tulee?

En silti rajoita lasten elämää tai takerru heihin mutta itsekseni pelkään ja itken tätä.

Viime yönä näin unta että kuopus hukkui!

En uskalla nauttia elämästä täysiä kun pelkään että jos olen liian onnellinen niin se viedään minulta.
Pelkään että tämä on jotain etiäistä ja jos unohdan sen niin jotain hirveää tapahtuu.

Lapset on minulle koko elämä ja heidän menettämistä pelkään koko sydämestäni!

Tuo on taikauskoa, epärealistista ja perusteetonta. Ei tuollaisille uskomuksille ole mitään vastaavuutta todellisuudessa. Ei kukaan pysty täydellisesti hallitsemaan elämää; ehkä tuollainen uskomus on seurausta siitä, että haluaa kuvitella hallitsevansa elämää jollain maagisella tavalla (=ei unohda "etiäisiä")? Kannattaa varmaan kääntyä ammattiauttajan puoleen virheellisten uskomustensa murtamisessa, jos ongelma on pitkäaikainen ja haittaa elämää.