Faith

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi? Meillä päin oli lapsiparkki (4h) johon sai viedä lapsen korkeintaan 4 tunniksi muutaman euron maksua vastaan. Eväät piti olla mukana. Toinen oli SRK:n kerho kolme tuntia kahdesti viikossa, siellä lapsi oli muistaakseni 2 ja 3 -vuotiaana.

Tuo seurakunnan aamupäiväkerho (sitten kun lapsi on vähän vanhempi) on oikeasti hyvä idea, jos ap. kuuluu kirkkoon. Se on sopiva tuntimäärä pikkulapselle, jota vanhempi hoitaa kotona. Lapsi saa pieninä erinä kokemusta ryhmässä olemisesta ja vanhempi saa aikaa levätä ja hoitaa omia asioitaan. 

Minä ja sisarukseni olimme lapsena srk:n aamupäiväkerhossa, ja silloinkin se oli 2 päivänä viikossa ja muutama tunti per päivä. Eikä siellä mitään hihhulimeininkiä ollut vaan hyvin maltillisesti kerrottiin Jumalasta ja ohjattiin kristinuskon etiikan mukaiseen käyttäytymiseen.

Laadi vaikka kaksi viikon ruokalistaa, joiden mukaan syöt vuoroviikoin. Kiinnität ne jääkaapin oveen ja siitä aina katsot, mitä syöt: pääateriat ja välipalat. 1-2 päivänä viikossa voit syödä jonkin valmisaterian.

Säästyt paljolta kognitiiviselta kuormitukselta, jos teet noin. Toki aluksi täytyy nähdä vaivaa, että saa listat laadittua.

Einsteininkin kerrotaan säästäneen kognitiivisia voimiaan siten, että hän eli tosi järjestelmällistä arkea, jossa ei tarvinnut juuri tehdä valintoja.

Tsemppiä! Itse en uskaltaisi mennä.

No ei nyt kai :D

Eivät ihmiset välttämättä käy sähköpostissa päivittäin. Monilla ei ole puhelimessa sitä mahdollisuuttakaan eli nettiyhteyttä.

Parhaiten tavoittaa varmaan tekstiviestillä. Moni ei nimittäin vastaa puhelinsoittoon tai soita takaisin, kun huomaa puhelun tulleen. 

Tekstiviestitila on lisäksi niin suppea, että se pakottaa muotoilemaan viestin tiiviisti. On todennäköisempää, että lyhyt napakka viesti tulee luetuksi ja ymmärretyksi.

Ei tuo helppo kysymys välttämättä olekaan. Voisiko siis vastata ihan mitä tahansa, vain mielikuvitus on rajana?

Onko mielekästä vastata jotain, minkä saavuttaminen on epärealistista? Esim. jos sairastaa pitkäaikaissairautta, johon ei ole parannuskeinoa, niin onko mielekästä vastata "sairaudestani parantumista"? Vai pitäisikö toppuutella itseään ja vastata vaikka "työkyvyttömyyseläkkeelle pääsemistä"?

Ehkä, jos psykologi kysyisi minulta noin, olettaisin hänen tarkoittavan jotain aineetonta, kokemusta tai tunnetilaa, esim. rauhaa, turvallisuuden kokemusta, rakkautta, sitä että joku välittää tms.

Itselläni aineettomat asiat ovat ihan hyvin. Kaipaan lähinnä parannusta joihinkin aineellisiin olosuhteisiin: terveyteen ja taloudelliseen tilanteeseen.