Faith

En voisi, ja hämmästyin kuullessani, että ohjelman pariskunnat menevät oikeasti ja virallisesti avioliittoon! Sitten vain saman tien hakevat avioeroa, jos suhde tuntemattoman kanssa ei lähdekään toimimaan. En ole varmistanut, mutta näin minulle on väitetty.

Se on kiva, jos joku pariskunta onkin pysynyt yhdessä. Ei formaatin tapa kyllä viisas ole siitä huolimatta mielestäni.

Se, että kaikki lepää asiantuntijoiden asiantuntijuuden varassa, on rehvastelevaa.

Vierailija kirjoitti:

Minua vaivaa krooninen huono itsetunto. Syyksi epäilen kasvatustani (aina piti olla täydellinen), sekä koulukiusaamista. Luokan pojat päättivät yläasteella, että rintani olivat rumat, ja sitä sain sitten kuullakin. Vaikka nykyään kolmeakymppiä lähestyvänä tiedän etten ollut millään lailla ruma, enkä ole kai nytkään, niin suhteeni kehooni on edelleen ongelmallinen.

Huono itsetuntoni on vaikeuttanut elämääni sen kaikilla osa-alueilla, esimerkiksi työelämässä en usko koskaan olevani tarpeeksi hyvä. Sama pätee parisuhteisiin. Nykyään seurustelen vakituisesti aivan upean miehen kanssa, ja olen vakaasti päättänyt olla sortumatta samoihin virheisiin kuin aiemmin. Kun itsetunto on huono, pelkää menettävänsä toisen, ja mustasukkaisuus hiipii helposti mieleen. Tässä parisuhteessa olen päättänyt, etten ilmaise tuollaisia tunteita ääneen, sillä ongelma on minussa eikä kumppanissa. Olen todennut tepsiväksi keinoksi sen, että tietoisesti muistuttelen itselleni, että pärjäisin tarvittaessa yksinkin, enkä siis ole riippuvainen miehestä. Lisäksi yritän sisäistää niitä yleisesti käytettyjä fraaseja, että kumppani on kanssani vapaaehtoisesti, eikä väkisin siis kannata pitää kiinni, ja jos hän vaikka pettää tai jättää, ei hän ollut oikea minulle.

Nuo ajatukset auttavat, ja voin hyvillä mielin puuhailla omia juttujani, jos mies lähtee vaikka työpaikan illanviettoon. Aiemmissa suhteissani tuollaiset tilanteet saivat minulle levottoman olon, ja minun oli aina pakko vähintään puolileikillisesti muistuttaa toista olemaan kiltisti.

Olen tyytyväinen siihen, etten enää ole niin läheisriippuvainen kuin ennen. Mutta toisaalta pelkään, että tämä oman itsenäisyyden jatkuva korostaminen ja sen ajattelu, että olisin onnellinen sinkkunakin, etäännyttää minua tästä suhteesta. Miksen vain voi osata luottaa täysillä toiseen ja heittäytyä ilman sellaista "pakotietä", että pärjäisin ilmankin? Vai onko se yleistäkin, että tuollaisia asioita tietoisesti ajatellaan kun ollaan parisuhteessa?

Mieheni ei siis ole antanut mitään syytä minkäänlaiseen mustasukkaisuuteen tai epäilyihin, eivätkä aiemmatkaan poikaystäväni. Ongelma on todellakin vain minun.

Minusta nuo ovat hyviä lääkkeitä mustasukkaisuuteen. Miten muuten asiaan muka voisi suhtautua? Eihän se ole epärealistinen skenaario, että tulee parisuhteessa jätetyksi, valitettavasti.

On hyvä muistuttaa itseään, että kestää ja pärjää kyllä, vaikka tulisikin jätetyksi, sekä rakentaa elämänsä sellaiseksi, että kestää ja pärjää myös oikeasti, jos niin käy: sosiaaliset verkostot, taloudellinen tilanne, tietämys mistä voi hakea apua tarvittaessa jne.

Olisi eri asia, jos pelko jätetyksi tulemisesta olisi irrationaalinen ja epärealistinen, mutta kun ei ole. Suuri osa parisuhteista ajautuu eroon.

Se ei mielestäni kuitenkaan riitä, että pärjää, jos tulee jätetyksi, vaan sitäkin tärkeämpää on ymmärrys siitä, että on arvokas, vaikka tulisi jätetyksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullholland Driven loppukohtaukset. Siis oikeasti, wtf?

En muista tuosta elokuvasta kaikkea, mutta itse olen ajatellut, että elokuvan onnellinen alkupuoli oli vaalean päähenkilön kuvitelmaa ja ankea loppupuoli todellisuutta. Ymmärsin, että vaalea nainen olisi tappanut tummemman. Lopussa vaalea nainen tappoi itsensä, ja kuoleman jälkeen naiset kohtasivat toisensa taas. 

Mulholland Drive kertoo minustakin ristiriidasta haaveiden ja todellisuuden välillä. Se kertoo epäonnistumisesta sekä epäonnistumisen pelosta ja häpeästä. Naomi Wattsin hahmo pyrkii näyttelijäksi Hollywoodissa, epäonnistuu, muistaakseni tapattaa pahimman kilpailijansa palkkamurhaajalla ja ajautuu lopussa itsemurhaan.

Kerronta on todella symbolista.

Elokuvassa silloin tällöin esiintyvä puhumaton, hirviön näköinen koditon ihminen, joka majailee lounasravintolan takana, symboloi onnen sattumanvaraisuutta ja epäonnistumista. Lopussa näytetään kuinka hän pitelee käsissään sitä mystistä sinistä laatikkoa, jonka sisällä unelmat olivat. Hän hallitsee kaikkea.

Kun hän pudottaa laatikon, sieltä juoksee esiin miniatyyrikoossa se vanha pariskunta, johon Naomi Wattsin hahmo oli tutustunut elokuvan alussa lentomatkallaan Hollywoodiin. Hän oli kertonut pariskunnalle unelmastaan ja he olivat katselleet häntä ihailevasti, halanneet ja tsempanneet. Nyt lopussa, kun unelmat ovat tuhoutuneet, pariskunta näyttäytyy hänelle kaiken aiemman irvikuvana, ahdistavana, syyllistävänä ja hirveänä.

En menisi mielelläni. Jäisin pois jos olisi mahdollisuus. En tiedä pärjäisinkö edes. Jos joka paikkaan mentäisiin ryhmän kanssa, pärjäisin varmaan, mutta jos pitäisi yksin löytää paikkoihin, saattaisin eksyä, koska suuntavaistoni on niin huono.

Se on juhlavaa, ja vaikkei paikka olisikaan hieno, niin on se silti erilaista kuin arjessa. Ravintolassa on usein kivan näköistä ja siellä tuoksuu hyvältä eli ruoalta. Vaikka ympärillä on ihmisiä, kaikki keskittyvät vain omaan seurueeseensa, mikä on minusta sopiva yhdistelmä sosiaalisuutta ja yksityisyyttä. Jos ruokajuomaksi otetaan lasi viiniä tai olutta, siitä tulee kivan rentoutunut olo. Ja tärkein syy on tietenkin hyvä ruoka.