Faith

Ensimmäiset kevätpäivät ovat tulossa: auringonvalo lisääntyy, ilmassa tuoksuu sulava maa, tuuli on lempeämpi. Pääsiäisen aika on ihanaa.

Sitä ennen aurinkoiset talvipäivät. Ja jos niitä ei tule, vaan harmaa sää jatkuu, niin ainakin runebergintortuista ja laskiaispullista saa vähän iloa.

Molemmat ovat hyviä näytteljöitä, mutta vastaan Meryl Streep. Jo lapsena minisarja Polttouhrit teki minuun vaikutuksen ja olen siitä lähtien tykännyt Meryl Streepistä. Elokuvat Tunnit (2002) ja Epäilys (2008) ovat hyviä ja Meryl on erinomainen rooleissaan. 

Satuttaa kirjoitti:

JATKUU:

Vastasin, että neliöpuheet olivat pari päivää sitten. On tyypillistä, että äitini puhuu jotain ja unohtaa sitten heti ja kieltää sanoneensa tai puolustelee, vähättelee sanomisiaan.

Hänen käsityksensä empatiasta on kauhistelu, ja joskus huomion kääntäminen itseensä: Voi, voi, kauheaa, minä olen niin huolissani. "

Hän on toisaalta syyllisyydentunteen riivaama, mutta ei nää yhteyttä minun ongelmieni ja oman käytöksensä välillä. Hän kokee, ettei voi asioille mitään ja hänelle ei saa sanoa mitään. Kuulemma nalkutan aivan jatkuvasti. Vältän sanomasta hänelle mitään, mutta hän luo jatkuvasti tilanteen, että on vaan pakko sanoa.

Omaan syyllisyydentunteeseensakin hän suhtautuu voivotellen, sen sijaan, että myöntyisi pyyntöihini niiden asioiden osalta, jotka voisivat vähentää seurauksia jotka johtuvat hänen itsensäkin myöntämistä virheistä.

Vaikka sanon kuinka suoraan, ei mikään tunnu menevän perille. Olen puhunut tästä ammattilaisten kanssa, ja ratkaisu on surullinen: Pitää etäisyyttä. Se on käytännössä kuitenkin vaikeaa ja ei korjaa henkisiä haavoja.

Hän sanoo aina, että " Enhän sitten voi puhua mitään.", eli täysin liioitellen.

Tässä lista asioista joita olen pyytänyt ettemme puhuisi:

Sisarukseni perheen asiat. Vertailu lasten välillä.

Hänen oman siskonsa yksityisasiat.

Seksuaalinen ahdistelu. Väkivalta tms. Oli se sitten lehdestä luettu tai kaverilta kuultu.

Omat talousmurheet.

Minun kotini sisustus ellen itse kysy jotain.

Minun kotini koko, yleensä päätökset jotka aikuisena haluan tehdä itse, kuten muuttaminen, opiskelu, työpaikanvaihto tms.

Jos olen ostanut jotain kivaa, en haluaisi, että hän heti kysyisi, oliko se kallis tms.

Minun parisuhteeni. En kaipaa yhtäkkisiä analyyseja siitä.

Vaikka ottaisin miten kauniisti esiin asian, mikä kulloinkin vaivaa, hänen reaktionsa on, ikään kuin olisin syyttänyt tai moittinut vaikka yritän vain kertoa ja pyytää, että ei ottaisi jotain puheeksi koska se triggeröi minua.

" Enhän voi tietää, mikä sua ahdistaa. "

Yritin kertoa, että niin, siksi juuri tässä kerron. Hän ei vastannut enää mitään.

Loukkaa myös suuresti puheenaiheen vaihtaminen.

Kerroin hänelle suoraan, että voi kun hän kerran vastaisi:

" Selvä, en enää puhu siitä. Ikävää, että oot noin rikki. Tärkeintä on, että toivut. "

Hän ei vastannut yhtään mitään.

Olen tosi surullinen ja itken, koska hän ei kykene ottamaan palautetta vastaan millään keinolla. Ei hyvällä, eikä pahalla ( jouduin aiemmin pitämään etäisyyttä mikä loukkasi häntä ). Olen tosi surullinen, koska tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän laittaa oman tarpeensa puhua mitä tahansa minun toipumiseni edelle.

Olen yrittänyt päästä terapiaan, ja hän tietää senkin, että jonotan.

Mistä voi olla kyse ja onko ainoa ratkaisu pitää etäisyyttä? En halua, että lapseni kärsii.

Onko äidilläni jokin persoonallisuushäiriö? Nauttiiko hän siitä, että olen rikki ja hän voi autella ja tuntea itsensä tärkeäksi? Onko hän vain niin jossain lapsuuden traumansa syöverissä jossa " moite " laukaisee aina saman reaktion?

Tunnen itseni aina täysin arvottomaksi ja väsyn, kun tällaista on. Muut kuten lapsen toinen mummi, tyytyvät juttelemaan iloisia asioita ja vaikka säästä, eikä kukaan käyttäydy vastaavalla tavalla.

Pelkään, etten toivu koskaan.

En voi kertoa oikein enempää yksityiskohtia.

Ehkä olette hyvin erilaisia ihmisiä. Jotkut nimittäin eivät "osaa" puhua muusta kuin toisista ihmisistä, yleensä läheisistä (listallasi sinun elämänsuunnitelmasi, sisaruksesi perheen asiat ja äidin oman siskon asiat), ja jos niistä ei voi puhua, sellaisista ihmisistä saattaa hyvin tuntua, että mistään ei voi puhua.

Ehkä äitisi ei tahallaan halua ahdistaa sinua, vaan hän vain näkee ja kokee asiat niin eri tavalla eikä pysty muuttumaan? Harmillinen asia. 

Hyvä että lähipiirissäsi on muita ihmisiä, joiden kanssa voit jutella iloisia asioita.

Mielestäni ei ole oikeutta (eikä varsinkaan velvollisuutta), jos ne on luottamuksellisesti kerrottu.

Jos tilanteeseen liittyy rikos tai huoli siitä, kehottaisin siskoa ottamaan yhteyden viranomaisiin tai ääritilanteessa tekisin sen itse. Jos sisko olisi muulla tavoin pulassa, yrittäisin ohjata hänet ammattiauttajan luo.

Jos pitäisin tärkeänä, että perhepiirissä tiedetään tilanteesta, varmaan pyytäisin häneltä lupaa kertoa esim. juuri veljelle.

Vain, jos tilanne on vaarallinen siten, että sisko ei oikeasti olisi vastuullisessa tilassa, esim. olisi psykoosissa ja vaaraksi itselleen / toisille, kertoisin perheenjäsenelle, että voisimme yhdessä ohjata hänet hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Minä en pidä varallisuuseroja ongelmana siinä tapauksessa, että sosiaaliturva ja yhteiskunnan palvelut mahdollistavat riittävän elämänlaadun myös köyhimmälle desiilille. Sitä pidän ongelmana, että Suomessakin on leipäjonot kasvussa, kodittomia ihmisiä, pulaa työpaikoista ja alueittaisia ongelmia perusterveydenhuollon riittävyydessä.

Mikäli nuo edellämainitut hyvinvointiyhteiskunnan tukipilarit eivät toteudu, varallisuuserojen liian syvä kuilu ajaa polarisoituneet kansanosat riitoihin keskenään, mikä edelleen aiheuttaa sekasortoa ja turvattomuutta.

Ajattelen samoin. Niin kauan kuin kaikkien perustoimeentulo on turvattu ja peruspalvelut saatavilla, varallisuuseroilla ei ole väliä.

Ei se kyllä siinäkään tapauksessa ihanteellista olisi, jos saman yhteiskunnan sisällä elettäisiin ihan erilaista elämää ja kokemusmaailmojen ja sosiaalisten piirien välillä olisi syvä kuilu. Perinteisesti tämä ei ole ollut Suomen ongelma.