Faith

Jos elohiiret alkoivat sen jälkeen, kun olit törmännyt netissä ALS:iin, oire johtuu varmaan pelosta eli on psykosomaattista. Vaikka oireet olisivatkin alkaneet ennen ALS:n ajattelua, on silti todennäköisempää, että ne johtuvat jostain muusta kuin siitä.

Sairaudenpelkoa ajatellen ALS:ssa on "hyvää" se, että vammautumisprosessi on yleensä nopea eli sitä ei tarvitse pelätä vuosikausia, vaan aika nopeasti siinä tulee ensimmäiset selkeät halvaantumiset.

Katkaise tapa heti. Aseta itsellesi rajat ja noudata niitä päivä kerrallaan. Jos et pysty, hae ammattilaisen apua.

Enimmäkseen noin se taitaa mennä. Joskus kyllä huonoistakin lähtökohdista voi päästä sosioekonomiseen menestykseen.

Joskus nuorena ajattelin, että kuolisin mieluummin kuin sairastuisin vammauttavaan sairauteen. Myöhemmin sairastuin MS-tautiin, mutta ennen diagnoosin saamista pidettiin mahdollisena, että oireeni johtuvat jostain muusta, esim. pahanlaatuisesta aivokasvaimesta. Näitä vaihtoehtoja pohtiessani aloin toivoa, että oireitteni syy olisi sittenkin MS-tauti (johon ei kuole, vaan vammautuu jonkin verran ajan myötä) eikä aivosyöpä (johon todennäköisesti kuolee).

En silti siinäkään hetkessä pelännyt kuolemaa, vaan en vain halunnut kuolla. Aivokasvaimen rankkoja hoitoja (leikkaus + sädehoito) sekä kuolemaa edeltäviä kipuja ja epämukavuutta kyllä pelkäsin, mutta se on eri asia kuin kuoleman pelkääminen.

Tuo nyt meni ohi ap:n aiheesta, mutta ero kannattaa huomioida.

Jotkut pelkäävät kuolemassa tuntematonta? Jotkut etukäteen pelkäävät kuoleman edellä kenties aktivoituvaa luopumisen surua?

Kuolemaan liittyy ahdistavia asioita, esim. hajoamisprosessin rumuutta ja sieluttoman ruumiin outoutta. Ehkä joillain nuo aiheuttavat epämääräistä kuolemanpelkoa.

Vierailija kirjoitti:

Voimia sinulle kirjoitti:

Aloitat vain taas alusta. Rakennat taas kaiken uudestaan. Se voi olla haasteellista, mutta sellaista elämä on.

Niiin! Tiedän kyllä, pakko se olisi nyt jostain aloittaa etten vain mene syvemmälle rotkooni. 

Todella turhauttavaa se siltikin on. Katson kyllä jokaista ihmistä ylöspäin, joka on aina jaksanut ponnistaa vaikka mistä ylös ja saanut hyvän elämän itselleen sen myötä. Se on aika koskettavaakin. 

Jos nyt jotain tässä olen miettinyt... 

Olen ajatellut nyt vain heittäytyä virran mukana olemiseen mutta silti jonkinlaista päämäärää on. Olen parisuhteessa enkä enää asu yksin mutta en tahdo menettää itseäni ja tietynlaista vapautta kuitenkaan. Ajattelin lähteä ihan urheilun, terveellisemmän elämäntavan kautta uuteen nousuun. Töitäkin etsin aktiivisesti. On tässä jotain hyviäkin puolia, etten ole sillälailla enää eristäytynyt kuin ennen omassa luolassani töiden jälkeen, tosin ei siinäkään vikaa ollut mutta tähänkin olen jo tottunut vaikka se syö mnun kohdalla jonkinlaista kasvua kun keskityn toistenkin mielialoihin vähän tahtomattakin. 

Kunhan vain nyt keskittyisin taas arkisiin asioihin, jotka tuovat elämään merkityksellisyyttä ja hyvää mieltä. Se tulee jo siitä, että kuntoni kohenee yms.

Joten sitä päin nyt ainakin aluksi...

Ap

Tuo kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Se että huolehtii terveydestään ja hyvinvoinnistaan ihan ruumiillisesti on itsensä arvostamista ja rakastamista. Vain, jos esim. urheilemisessa vaatii itseltään mahdottomia, voi sitä kautta henkisesti päätyä ojasta allikkoon eli pettyä ja kokea epäonnistumista, mutta vaikuttaa siltä, että osaisit olla tyytyväinen sitä mukaa kuin kuntosi kohentuu.

Liiallisessa häpeässä olen itse saanut apua siitä, että ajattelen oikein/väärin tekemistä onnistumisen/epäonnistumisen sijaan. Eli sen sijaan, että antaisin itseni velloa epäonnistumisen aiheuttamassa häpeän tunteessa, ajattelen tietoisesti: "pitää paikkansa, että epäonnistuin tuossa asiassa, mutta ainakaan en tehnyt siinä mitään väärää, vaan pyrin siihen, mikä on hyvää ja oikein".