Faith

Tekisin aluksi mukavia asioita, jotta uudelleenkotiutuisin 90-luvulle:

Lähtisin kauppaan ja ostaisin joitain 90-luvun herkkuja, joita ei enää saa, esim. Pirkan rommileivoskeksejä sekä yhtä todella hyvää kasvispakastepizzaa, jossa on sokeriherneenpalkoja.

Jos kotonani olisi tietokone + nettiyhteys, tarkistaisin olisiko netissä tarpeeksi mielenkiintoista sisältöä minulle (en käyttänyt vielä 90-luvulla nettiä, niin en tiedä). Jos ei olisi, kävisin kauppareissulla videovuokraamossa ja kirjastossa.

Jos saisin viipyä 90-luvulla pitempään, tekisin vaikeampia, tärkeitä asioita: 

Pyrkisin vaikuttamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, varoittaisin tulevaisuudesta (eli nykyajasta).

Yrittäisin estää joitain katastrofeja, esim. Estonian uppoamisen, jos heräisin aikaan ennen syksyä 1994.

En.

Asia on monimutkaisempi kuin 'polvistun = vastustan rasismia' tai 'en polvistu = rasismi on mielestäni hyväksyttävää', ja uskon valtaosan ymmärtävän sen.

On ollut epäselvyyksiä mm. siinä, millaisia yhteiskunnallisia hankkeita BLM-liike kannattaa, millaisia protestoimisen menetelmiä hyväksyy ja millaisten muiden liikkeiden kanssa on liittoutunut.

Lisäksi polvistuminen on eleenä monen mielestä sopimaton, mm. minä pidän sitä sopimattomana. Liitän polvistumisen rukoilemiseen.

Toinen asia, mitä polvistuminen eleenä viestittää, on mielestäni katumus. Jos itse ei ole rasisti, ei tarvitse katua.

Tehkää kumpikin omat lempiruokanne, jotka syötte yhdessä saman pöydän ääressä.

The War Zone ja The Road.

Ala-asteiässä 1980-luvulla näin neuvostoliittolaisen elokuvan, joka kertoi lapsista, jotka asuivat jossain suurkaupungissa, ehkä Leningradissa, massiivisella ja ankealla kerrostaloalueella. Se oli ahdistava, vaikka oli lastenelokuva ja kertoi ystävyydestä. Haluaisin nähdä sen nyt uudestaan, mutten muista elokuvan nimeä.

The Cranberries sen ajan yhtyeistä.

Kuuntelin noihin aikoihin todella paljon myös vanhempaa musiikkia, mm. The Doors, CCR, Beatles, Simon & Garfunkel.