Faith

Molemmat liput symboloivat vihaa juutalaisia vastaan.

Minulla ei ole diagnosoitu autisminkirjon oireyhtymää enkä usko, että saisin sellaisen diagnoosin tutkimusten jälkeenkään. Joten olen varmaan neurotyypillinen; eikö tuota sanaa käytetä juuri ei-autisminkirjolaisista?

Jos katson tv-ohjelmaa, jossa on koskettava kohtaus, minulle nousee kyyneleet silmiin. Liikutun niin herkästi, että joskus ärsyynnyn siitä itse.

Jos olen läheisten tai tuttujen seurassa, ja joku vaikka alkaa itkeä, alan yleensä itkeä itsekin. En kuitenkaan ole ensimmäisenä halaamassa tai edes monisanaisesti lohduttamassa, vaan saatan sanoa lyhyesti jotain rohkaisevaa. Myös nauru tarttuu herkästi minuun.

En pitäisi hälyttävänä. Minua kiinnostaisi, miksi se on hänen lempielokuvansa. Olettaisin perustelun liittyvän elokuvan varoittavaan sanomaan (tai siis minun mielestäni sillä on sellainen) suuruudenhulluista aatteista ja lisääntyvän raakuuden näkemisen (median kautta) mahdollisista seurauksista.

Omiin lempielokuviini se ei kuulu, mutta nuo pohdinnat ovat kiinnostavia. Elokuvan synkkä ja toivoton tunnelma oli vaikuttava.

Ap.: "Intuitio = kyky aistia tietoa?"

Tiedon klassinen määritelmä on "perusteltu tosi uskomus". Tämän määritelmän mukaan intuitio ei voi olla tiedon aistimista, koska intuitiiviset käsitykset nimenomaan eivät ole perusteltuja, vaan ne ovat selittämättömiä voimakkaita tunteita siitä, että asia on tietyllä tavalla.

Minulle olennaista on tuo kohta tosi. Jos intuition on mahdollista mennä hutiin (mitä tapahtuu jatkuvasti), sitä ei voi kutsua tiedon aistimiseksi siltä olennaiseltakaan osin.

Toki intuition voi määritellä siten, että se kattaa vain ne oikeaan osuneet käsitykset; eli jälkeenpäin oikeaan osuneet käsitykset nimetään intuitioksi, ja hutikäsitykset nimetään vaikkapa valeintuitioksi. Mutta mikä arvo tuollaisella olisi...

Olen itse intuitiivinen eli oivallan joskus asioita selittämättömästi, mutta silloin tällöin intuitiivinen tunne ei sittenkään osoittaudu paikkaansapitäväksi. Joten tiedon aistimiseksi en sitä voisi enkä edes kehtaisi kutsua. 

Olen nähnyt lähinnä tv-filmatisointeja. Kuolema Niilillä (2004) on niistä suosikkini. Siinä on jätetty nainen, jolla on pakkomielle exästään. Poirot neuvoo naista päästämään irti menneestä, kun se vielä on mahdollista. Se oli mieleenpainuva kohtaus.

Toinen suosikkini on Viisi pientä possua (2005). Arvoituksellinen tarina. Siinä on Rachael Stirling, joka on hyvä näyttelijä.