eikkuli80

ja vilpittömästi voin sanoa, että esikoinen oli paljon hakalampi tapaus, söi aina 15min-1,5h välein esimmäiset 3kk. Sitten alkoi nukkua yhden 3h pätkän ja 5½kk vanhana yhden yli 5h pätkän vrk:ssa. Rytmeistä ei ollut tietoakaan, ei yöllä eikä päivällä. Rauhoittui oikeastaan vasta sitten, kun n. 1v8kk vanhana laitettiin nukkumaan eri huoneeseen lastensänkyyn, alkoi nukkua yönsä aika hyvin (häiriintyi ylipäätään läsnäolosta tosi paljon, heräili esim. aina kun samassa huoneessa nukkujat liikkuivat unissaan). On tosiaan edelleen vaativa tapaus, vaikka onkin jo 2½-vuotias. En tiedä oliko vauvana aina nälkäinen, mutta ei rauhoittunut muuta kuin tissillä, ja jos ehti kovasti innostua esim. yöllä ennenkuin pääsi tissille, niin piti kantaa ja hytkytellä ensin rauhalliseksi ennenkuin imetyskään onnistui. En oikein kaiholla muistele niitä aikoja kun meinasin nukkua kävellessäni...



Toinen lapsi onkin ollut huomattavasti rauhallisempi tapaus. Ensimmäiset 2 viikkoa olivat pahimmat, kuukauden päästä alkoi helpottaa huomattavasti. Aloitimme kyllä vyöhyketerapiassa 1vk vanhana, lapsi oli kyllä jo laitoksella kituinen. Siitä olikin selvästi apua. Parin viikon vanhana jo nukkui 2-3 tunnin pätkiä öisin. Kuukauden vanhasta 5 tunnin pätkän yöllä, söi ja nukkui uudestaan vaikka ei niin pitkästi enää mutta kaiken kaikkiaan unta tuli öisin ehkä 10 tuntia, syönnit välissä. 2kk vanhasta on yöt olleet pääosin kokonaisia, 8-10 tuntia putkeen, syönti ja lisää unta palloon. Päivisin ei ole niin ehjiä unia tullut, tietysti silloin pitää syödäkin kun yöt nukkuu, mutta nyt 4kk vanhana nukkuu ulkona mieluiten ja saattaa mennä 2-3 tuntiakin ainakin kerran päivässä, ainakin kun helteet on helpottaneet ;) D-vitamiinitipat tälle lapselle ei ole sopineet sitten ollenkaan, niiden " ansiosta" valvottiin viime viikko taas kun kokeiltiin. Nyt yöt menee taas tosi hyvin ja saa äitikin levätä.

Minulla oli painoarvio laskettuun aikaan 4kg aina rakenneultrasta lähtien. 35+6 painoarvio oli 2,9kg kun sen tuosta tarkistin. Raskaus meni 2 viikkoa yli, ja 41+0 kävin (rimakauhun vallassa) ylimääräisessä ultrassa jolloin senhetkinen painoarvio oli 4,1kg. Vauva syntyi tästä kuuden päivän kuluttua painaen tasan 4100g eli hyvin piti paikkansa. Esikoinen oli syntyessään 3,2kg joten ero painoissa oli melkoinen, mutta toisen synnytys paljon helpompi. Joku vanha kätilö sanoikin, että isommat lapset auttavat itse enemmän syntymistä, pienet taas jaksavat vähemmän.



eikkuli ja lapset 2½v ja 4kk

Täällä on sitten toinen " yhtä huono" äiti, julmakin vielä kaiken lisäksi. Minulla on lapset 2½v ja 4kk, ja esikoisen kanssa en myöskään pystynyt tekemään YHTÄÄN MITÄÄN. Muistan, kuinka syöksyin makuuhuoneesta äkkiä pissalle ennenkuin rakko halkeaa ja huuto alkoi ennenkuin sain housut laskettua ja ääni vaan koveni ja kun vihdoin syöksyin takaisin hätiin, vauva tuntui olevan äärimmäisen loukkaantunut siitä kuinka äiti julkeni häipyä viereltä... Hampaiden tai kainaloiden pesusta puhumattakaan. Joskus huomasin, että oli torstai ja sunnuntaina olin viimeksi pessyt hiukset (ja minulla sentään on mieskin, joka tosin teki silloin kellonympäryksiä saadakseen opinnot ja gradun tehtyä). Luovuin täysin vaatteiden vaihdostakin, en jaksanut lopenuupuneena lähteä ulos ja sama se kai oli sitten, peseytyikö tai vaihtoiko ollenkaan päivävaatteita päälle kun palkintona oli aina sama kiukkuinen itku. Välillä meni päiviä liki syömättäkin ja silloin olin jo tosi vihainen koko maailmalle, että miksi tämä on minun kohdalleni täytynyt tulla! Täytyy sanoa, että YMMÄRRÄN hyvin niitä äitejä, jotka viimein jopa pahoinpitelevät lapsensa kun mikään ei tunnu kauhupakkaukselle riittävän. Siinä ei paljon neuvolan " neuvot" siitä, kuinka lapsia on eri temperamentilla varustettuja, riitä... ja meillekin yksi neuvolan täti kehtasi sanoa 2-viikkoisen vauvan kanssa, kun minä olin nukkunut sinä kahtena viikkona yhteensä ehkä 24 tuntia 14 vuorokauden aikana, että " onpa sääli, että te saitte tällaisen lapsen." Kaikkea kokeiltiin, ihan kaikkea! Mikään ei auttanut. Meillä ei mitään sukulais-tukiverkkoja ollut, kavereita kylläkin mutta niin kilteillä lapsilla varustettuja että olin myös suorastaan vihamielinen heitä kohtaan. Kateellinen myös. Minun lapseni ei nukkunut öisin eikä päivisin kunnolla, lopetti tissin syömisen kuin seinään puolen vuoden vanhana, ei syönyt myöskään kiinteitä kuin kamalasti pakottamalla ja sotki katot ja seinät ja lattiat - ylipäätään ei käyttäytynyt ollenkaan niin, kuin " vauvat yleensä." Kun joku kiitteli, kuinka aurinkoisesti lapseni hymyili vaunuista, sanoin aina että " sen on syytäkin olla aurinkoinen, koska muuten ei olisi enää hengissä." Kuulostaa varmasti tosi kamalalta, mutta joka sana on totta. Jossain vaiheessa olin niin väsynyt, että ajattelin kuinka heittäisin lapsen parvekkeelta alas ja hyppäisin itse perässä. Järki kuitenkin sanoi, että siitä voisi selvitä hengissäkin kun asuimme vain toisessa kerroksessa joten jäi onneksi koittamatta. Olen nyt miettinyt, kärsinkö synnytyksen jälkeisestä masennuksesta - mahdollisesti kyllä, mutta syytän (kyllä, ihan kirjaimellisesti!) myös vauvaa joka ei ainakaan yhtään ollut sen luontoinen että olisi auttanut selviämään eteenpäin. Myös minä olen tuntenut selkeitä vihan tunteita lastani kohtaan, tai lähinnä lapsen käytöstä jota ei ole pystynyt mitenkään ennakoimaan tai auttamaan. Lähinnä aina itse h-moilasena on ollut että mikä nyt TAAS on ja itseäkin rasitti suunnattomasti kun kaikki voimavarat pitäisi käyttää hirveään tarkkaavaisuuteen että mikä sitä nyt kullakin huudon hetkellä vaivaa ja joka ikisestä asiasta tuo lapsi kyllä on jaksanut häiriintyä, mikä ei ole hänen mielensä mukaan mennyt!



No, tällä hetkellä tämä lapsi on elossa, virkeä 2,5-vuotias poika, tosin edelleen niin rauhaton ja vaativa että... Pikkusiskonsa on täysin toista maata. Olen ollut lapsilleni julma, olen jättänyt itkemään siinä vaiheessa kun en ole itse enää jaksanut. Toisen lapsen kohdalla päätin kertakaikkiaan olla nostamatta lasta sängystä ennenkuin se huutaa kunnolla, eli en kertakaikkiaan reagoinut ensimmäiseen inahdukseen kuten esikoisen kohdalla (vaatii muuten sitä vielä nykyäänkin) vaikka itse olisin hereilläkin. Näiden kahden kokemuksen perusteella voin jo tässä vaiheessa sanoa, että lapsia on näköjään kerrassaan eri vaativuusluokkaa. Esikoinen on kuin huutomerkki, äänikin on kuin sirkkelin, kova ja kimeä, siskonsa taas kuin linnunlaulua sen rinnalla.



Eräs tuttavapariskunta sanoi minusta osuvasti, että olivat päättäneet että jos lapselle jää heidän takiaan jotain traumoja, niin he ovat valmiita menemään lapsen kanssa psykologille ja tunnustamaan kaikki " rikkeensä" ja auttamaan parhaansa mukaan tätä selviytymään traumoistaan. Tosi hyvä ajatus! Minä ajattelin, että mikäli toinen lapsi on samanlainen, annan molemmat adoptoitavaksi ja tilaan itselleni kyydin hullujen huoneelle. Olin aika kauhuissani toisen raskauden aikana ja ensimmäisten parin viikon, jolloin jouduin valvomaan. Onneksi ei tarvinnut tehdä mitään epätoivoista. Jostain syystä esikoinenkin on vähän rauhottunut kuopuksen synnyttyä. Ja minä olen herennyt vielä julmemmaksi (" huonommaksi ;)" ) äidiksi, kun olen huomannut kuinka valtavasti esikoinen vaatii huomiota - sitä ei enää kertakaikkiaan riitä samalla mitalla kuin aikaisemmin. En kerta kaikkiaan enää aio ollenkaan suostua samaan mutta nyt vasta näen sen.



Jostain luin myös sen, että lapsi ahdistuu siitä jos on vain yhden aikuisen kanssa. Laumaviettiin tai johonkin sitä vedottiin, että lapsi tuntee turvattomuutta kun käsittää että jos tämä ainut aikuinen hänet hylkää, hän ei selviä. Kuulosti aika loogiselta. Sen jälkeen päätin " jakaa" lapseni isovanhempien jne. kanssa jotta hän oppisi luottamaan useampaankin aikuiseen. Sitä olen paljon miettinyt, että mitä jos tämä lapsi ei olisi ollut esikoinen, olisiko hän ollut helpompi? Eihän sitä voi tietää, mutta mitenkään hänelle ei olisi riittänyt sitä valtavaa jakamatonta huomiota mitä hän 2v2kk yksin sai kohdalleen ennen pikkusiskon syntymää. Tunsin kamalaa riittämättömyyttä, kun laitettuani lapsen 1½-vuotiaana perhepäivähoitoon, hän puolen vuoden aikana oppi siellä vaikka mitä: puhumaan, syömään itse, käymään potalla jne jne. tuntui suorastaan pelottavalta, kotona ei varmasti olisi oppinut yhtä paljon. Täti oli aika tiukka, mutta vissiin nämä vaativat tapaukset tarvitsevat tosi tiukat rajat toiminnalleen että pärjäävät. Kotonakaan mikään ei oikein luonnistu syömisestä ja päiväunista lähtien, ellen ole todella tiukkana, välillä huudon säestyksellä. Kukaan muu ei oikein enää saa häntä edes unille ja miestäkin pitää komentaa olemaan tiukempi, koska muuten ei asiat luista.



En voi kuin toivottaa jaksamista, jos se sinua lohduttaa, niin on täällä olemassa ainakin toinen samanlainen tapaus.

Martta nukahti ULOS iltalenkin jälkeen ja nukkuu siellä vieläkin - neljättä tuntia... pitää kohta hakea sisään kun on jo niin pimeäkin. Ei nyt ollut tarkoitus ihan näin pitkiä iltatorkkuja ottaa...



Meillä 4kk neuvolassa (tasan 4kk) mitat olivat 7785g ja 63cm. Painoa oli nyt tullut sellaiset reippaat 600g reilussa kuukaudessa, vähemmän siis kun aiemmin. Tyttö kyllä liikkuu valtavasti, jatkuvasti kääntyy mahalleen ja viihtyy nyt jo tosi pitkiä aikoja siinäkin pää pystyssä terhakkaasti. Kovasti sylissäkin punkee istumaan.



Olettekos muut alkaneet sosehommat jo? Vielä viikko sitten vastailin kysyjille, että mennään vielä niin pitkään kuin vaan rintamaidolla, mutta tällä viikolla on yösyöntejä tullut kuvioon 2kpl joten vähän olen pehmentynyt kannassani kun päivisin olen itse niin tosi väsynyt. Tosin d-vitamiinitipat alettiin kans viikko sitten ja tuntuu että vauva on aivan ruikulla ja maha kipeä, joten nyt olen ollut niitä vrk:n antamatta ja viime yö meni yhdellä herätyksellä. Mutta ajattelin nyt vielä yrittää viikon jaksaa katsella että riittääkö pelkkä maito pitämään nälän kurissa. Kovasti Martta kyllä seuraa kun muut syövät, jos on minun sylissä niin epäuskoisena suorastaan katselee että enkö minä saa mitään... ja yrittää haroa käsiinsä pöydältä sitä mitä muutkin syövät :) Eli ihan kuin valmiutta ruokaan tutustumiseen alkaisi jo pikkuhiljaa olla.



Ihanan iloinen vauveli meillä kyllä on. Muuttohommat on suurimmaksi osaksi vielä edessä, eletään kahden paikan taktiikkaa siinä mielessä että siellä uudessa kotona on remontti, tosin sinne on viety jo tavaraakin, mitään varmaa tietoa ei ole koska päästään muuttamaan. Mies käy tuolla paikkakunnalla töissä joten vie sitten aina autolastin tavaraa mennessään. Välimatkaa on 50km.



Mutta nyt täytyy mennä hakemaan Martta viimeinkin ulkoa sisälle, ja jos äitikin pääsisi tänä yönä nukkumaan...



eikkuli ja Martta 4kk1vk sekä isoveli 2½v

minä jännitin valtavasti juuri tuota ehtimistä toisella kertaa. Eka kerralla oltiin sairaaalassa 6h ja rapiat ennen syntymää, tosin jos olisin saanut sillion mennä kun siltä tuntuu niin ehkä oltaisiin 3-4 tuntia ehditty olla siellä, siis mikäli tapahtumat olisivat kotona edenneet samaa tahtia. Toisella kertaa synnytys lähti supistuksilla käyntiin, heti 10 min välein ja nopeasti tihentyen, joten alettiin järkkäillä lapsenvahtia reipas tunti siitä kun olin bongannut nämä tuntemukset joita en oikein kunnon supistuksiksi edes uskonut (tuntuivat vain alamahalla, kestivät n.1,5 min kerrallaan ja menivät välillä pois eikä maha kovettunut lainkaan supistuksen aikana). Sairaalaan n. 75km päähän lähdettiin puolilta öin, oltiin perillä klo 1 ja vauva syntyi klo 4. Molempien synnytysten kestot olivat 5-6 tunnin luokkaa. Lapsivesien menoa en jäisi kotiin odottelemaan, koska siitä on minulla alkanut aina tosi kivuliaat supistukset joita en voisi kuvitella kestäväni makuuasennossa tai autossa istuen - siis paikallaan ylipäätään. Seuraavalla kerralla, mikäli minulle sellainen tilanne suodaan, lähtisin kun bongaan säännölliset supparit alle 10min välein tai välittömästi jos lapsivesi menee ja silloin ambulanssilla.



Mutta nyt nukkumaan...