eikkuli80

Lähdimme synnyttämään bussilla, kun pakkasta oli 30 astetta, autoa ei tarvinnut toivoakaan käyntiin ja minuun iski kiireettömyyden keskellä pihiys, ei tässä taksilla lähdetä. Olin vihainen kuin pippuri, sillä en olisi vielä halunnut lähteä sairaalaan (lapsivettä oli alkanut aamuyöstä tihkua ja kello oli kaksi päivällä, pakottivat sairaalasta tulemaan heti). Mieheni oli kauhuissaan, naama valkoisena pakkasi loput tavarat ja seurasi minua kun yli lumipenkkojen oikaisin kohti bussipysäkkiä. Ei uskaltanut sanoa sanaakaan koko matkalla, itse yritin rauhoitella itseäni että ehkä tämä on kuitenkin meidän parhaaksi (en olisi halunnut osastolle). Kun lähestyimme kaupunkia, murjaisin miehelle että mitäs jos jäätäisiinkin vielä kaupungille, kun oli se kirjakaupan alennusmyyntikin tänään? Mies ei tiennyt mitä olisi uskonut tai sanonut, ilmeet vaihtelivat epätoivosta hilpeyteen ja lopulta hän sai vain sanottua että " ei se sairaala ole vankila." Alkoi jo minuakin naurattamaan siinä koululaisten keskellä täpötäydessä bussissa...



Sairaalassa hän oli koko ajan lähtemässä kotiin, sanoi ensin että " ootan nyt vaan että ne tutkii sut" ja kun tutkimusten jälkeen selvisi että paikat olivat vielä ihan kiinni, ja jouduin tosiaan osastolle, mies sanoi että " no, mä lähenkin nyt" ja sitten suostui kuitenkin odottamaan ruokailuun asti. Ennen ruokaa alkoivat kuitenkin supistukset, istuimme kahviossa ja yritin sanoa että pitäis nousta kävelemään johon mieheni vaan että " oota mä luen nää urheilusivut" (luki juuri hesaria). Pariin kertaan yritin ja sitten puoliksi karjaisin että NYT YLÖS SIITÄ! Siinä sitten tepsuttelin pitkin käytäviä ja odotusauloja, osastot kun olivat aivan tukossa äitejä ja vauvoja enkä sinne halunnut. Mies on tältä ajalta kuvannut uudella digikameralla mitä mielenkiintoisempia asioita: sairaalan ohjekylttejä, ovia, käytäviä, penkkejä, minua kauniissa sairaalavaatteissa ja valaan paksuisena irvistellen jne. Nämä kuvat hän sitten kaikki poltti cd:lle yhdessä vauvan ensi päivien (ja imetysten jne. joissa minulla tissit paljaana ja naama punaisia täpliä täynnä) kuvien kanssa ja oli tyrkyttämässä cd:tä kaikkien matkaan, jolloin jouduin appivanhempien silmien alla huutamaan että niitähän kuvia et p*--*-/e vie mihinkään yleiseen jakeluun laita (kotialbuumiinkin on otettu vain hyvin valikoitu osa noista kuvista)! Mies oli pahoillaan, hänestä kuvissa ei ollut mitään vikaa...



Osastolla hän oli sitten edelleen koko ajan kotiin lähdössä. Kun söin, hän alkoi kaivaa eväitään esiin ja ilmoitti että hänpä syö nämä nyt. Minä kielsin, että mitäs sitten syöt jos tässä menee pitkään, jolloin hän totesi tyynesti että " käyn tekemässä kotona uudet." Minusta hän vaikutti täydeltä idiootilta. Sain kuin sainkin hänet pysyttelemään sairaalassa kaksi tuntia tulomme jälkeen monen verukkeen turvin, viimeinen oli että hän lähtee sitten kun minut on taas tutkittu ja kun minut sitten tutkittiin, jouduimmekin suoraan saliin koska synnytys oli lähtenyt niin vauhdikkaasti käyntiin. Mies ei lopulta ehtinyt ollenkaan syömään niitä eväitään ennen kuin vauva oli syntynyt, salissa ehdimme olla kolme tuntia ja synnytyksen kesto oli viitisen tuntia yhteensä ;)



Sairaalassaolopäivien ajan mies kävi joka päivä heilumassa pari tuntia digikameransa kanssa ja otti aina muistikortin (n.150 kuvaa) täyteen ja vei kameran sitten mennessään. Jäi itseä harmittamaan, yritin moneen otteeseen sanoa että MINÄKIN haluaisin ehkä kuvata vauvaa, kun vuorokauteen mahtui enemmänkin aikaa ja tapahtumia kuin vierailuaika, mutta ei mennyt tuoreelle isälle ollenkaan perille - ja kamerahan piti viedä aina kotiin tyhjennystä varten.



Itse synnytys meillä sujui hyvin yhteistyössä, kätilö vaan moneen otteeseen sanoi miehelleni että " mene vain pois jos tuntuu pahalta" ja minä siinä ponnistusvaiheen ilokaasutokkurassa olin aivan pyörällä päästäni, että mihin ihmeeseen se nyt on lähdössä. Ei onneksi lähtenyt vaan pysyi vierellä painamassa selkää ja puristamassa kättä koko ajan kun tarvittiin :)



Soitin sitten kotiini yhden maissa yöllä, vauva kun tuli yllättäen kaksi viikkoa etuajassa. Isäni vastasi unisena puhelimeen, ja kerroin hänelle että poikavauva tuli. Myöhemmin kuulin, että isäni, tuore tuta, oli mennyt tohkeissaan takaisin makuuhuoneeseen ja hihkunut äidilleni että " ne sai pojan!" Äitini oli ollut vilpittömän ihmeissään, täydestä unesta saanut kakisteltua vain että " ...ai ketkä?" Hän on saanut kyllä vilpittömän hervottomia nauruja koko suvulta...



Nyt tuosta kaikesta on aikaa jo 8½kk ja kohokohtia tuottaa vilkas pojanalku!

Synnytin 2/2004 poikamme, synnytys sujui ensimmäiseksi kohtuullisen ripeässä tahdissa, kesti noin 5 tuntia. Olin salissa ammeessa vajaa 2,5 tuntia, sieltä kun komennettiin tutkittavaksi niin saikin alkaa ponnistamaan. Samalla vauvan sydänäänet alkoivat laskea, ensin laskut olivat lievempiä mutta ponnistusvaiheen jatkuessa pahenivat ja katosivat välillä kokonaan. jouduin ponnistelemaan pöydällä, olin toivonut jakkaraa tms. mutta siihen ei enää siinä kiireessä annettu mahdollisuuttakaan. Lopulta vauva jäi johonkin kohti jumiin, supistukset heikkenivät ja yritin ponnistella ilman niitä kätilöiden yrittäessä turhaan neuvoa oikeaa suuntaa ja lopulta vauva vedettiin imukupilla ulos. Eppari tehtiin, en tiedä miten mutta kolmeen kertaan kätilö leikkasi (luulin että katkaisivat vauvan solisluun mutta ei (onneksi?), minua vaan leikkelivät lisää). Kätilöopiskelija sanoi että näytti siltä että eppari tehtiin " kahteen suuntaan." Tuloksena vauvan lisäksi repeämät peräsuolen sulkijalihakseen saakka, " säikeitä ei näyttäisi olevan poikki," sekä syvälle emättimeen. Jokin isompi suonikin ratkesi, verenvuotoa oli synnytyskertomuksen mukaan 800ml mutta kätilö arveli että litran verran. Ommeltiin noin reilut 1,5 tuntia synnytyssalissa, lääkärin ja kahden kätilön voimin. Sinä aikana en myöskään saanut vauvaa rinnalle vaan vauva oli mieheni ja tukihenkilömme sylissä (se oli minulle raastavaa). Kysyin tikkien määrää, kätilö huokasi ettei tässä ehdi sellaisia laskea. Mies valisti myöhemmin, että tikkilankapakkaukset loppuivat kesken ja niitä haettiin lisää (luuli olevan normaalia, että synnytyksessä kursitaan suunnilleen vatsalaukusta lähtien sisäkautta kaikki takaisin kasaan). Kakkaaminen oli hirvittävää, sairaalassa sain peräruiskeita, ulostuslääkettä yms. ja luumut kuuluivat monta kuukautta päivittäiseen ruokavalioon. Pissa ja kakka karkasivat, vielä nytkin (yli 8kk synnytyksestä) saa olla nopea vessaan lähdössä. Arpi on mahtava, lisäksi ulostaessa ulostetta " jää" johonkin (ei ikäänkuin saa puristettua loppuja ulos) ja ilman suihkuttelua ei täysistunnon jälkeen vessasta lähdetä. Puolisen vuotta kesti ennen kuin pissan pidätyskyky oli siedettävällä tasolla jumpista huolimatta. Tikkien sulamiseen meni kaksi kuukautta. Rakastelua koitettiin ennen jälkitarkastusta, oli kamalaa. Tikkejäkin oli vielä jäljellä. Ajattelin silloin, ettei tästä tule ikinä mitään, kun ainut mitä saatoin miehelleni sanoa, oli että " älä tee mitään äläkä ainakaan liiku!" Liukuvoide helpotti vähän. Kortsu ei todellakaan. Nyt siedettävällä tasolla, ilmeisesti kuukautisten alkaminen ja imetyksen loppuminen pari kuukautta sitten vaikuttivat asiaan limakalvoja vahvistavalla vaikutuksella.



Minulla tämä homma ei ole niin pahalla tasolla kuin teillä joilla säikeitä on todenteolla mennyt poikki. Halusin kuitenkin kertoa, eipä minullakaan ole ollut kohtalotovereita tämän asian suhteen lähipiirissä. Peräpukamia toiset ovat valitelleet, niitä tosin löytyy allekirjoittaneeltakin, mutta sen olen todennut että näistä kakkahommista halutaan kai lähinnä vaieta. Seuraava synnytys pelottaa monenkin asian suhteen, minulle alakautta synnytys on kuitenkin vielä mahdollinen. Jotenkin olin kyllä kuvitellut että rakasteluasiat synnytyksen jälkeen ovat hankalia, mutta nämä peräsuoleen liittyvät jutut olivat vähän niinkuin piste iin päälle sietokyvylleni. Toipumishaleja kaikille samojen asioiden kanssa painiville...



t. eikkuli ja elpertti 8½kk

ja minulla kun oli jo hauskaa tässä eräänä iltana kun keskustelimme tulevasta synnytyksestä ja yhtäkkiä mieheni keskeytti puheeni ja sanoi: " hetkinen, siis otappas nyt uudestaan. Eikö se kohdunsuu olekaan tuossa heti?" Oli raukka luullut, että kohdunsuu=emättimen aukko. Naurultani sain kysyttyä, että miten olet oikein ajatellut rakastelun tähän asti, kai se vauva olisi tuntunut olevan siellä tiellä... No, ihan hyvä kun tuli tämä jo oikaistua tässä vaiheessa kun synnytykseen on vielä toivottavasti aikaa muutama kuukausi.