E-bird

Olen syrjäytymisvaarassa ja kaipaan neuvoja

Olen 20-vuotias ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelija. Oon nuorempana viihtynyt yksin vähän liiankin hyvin, ja lukioiässä aloin priorisoimaan koulua vähän liikaa. Tästä on seurannut se, että yläasteelta tai lukiosta ei ole jäänyt kavereita, koska ainoat ihmiset mun elämässä ovat olleet koulututtuja. Tästä on myös jäänyt muhun pieni sosiaalinen kiusallisuus ja kankeus, koska en oo ikinä oppinut smalltalkkaamaan ja nyt alkaa tuntua siltä että jännitän puhumista ja tutustumista ylitsepääsemättömästi. 

Aloitin syksyllä yliopistossa, mulla oli jo kesälomalla kehkeytynyt sellanen ajatus että saan paljon kavereita ja alan elämään toisenlaista elämää. Muutin myös ensimmäistä kertaa omilleni. Koulun alettua todellisuus oli toisenlainen;  yksinolo omassa kämpässä on ahdistavaa ja kaipaan ihmisten seuraa enemmän kuin alunperin ajattelin. En ole kuitenkaan saanut kavereita saati ystäviä. Näen siis ihmisiä pelkästään koulussa. 

Tapahtumissa en voi käydä, koska kaveriporukat ja piirit on jo muodostuneet enkä enää mahdu minnekään. Harmittaa todella paljon, koska nuorempana en juonut alkoholia koska en halunnut juoda yksin eikä muuta seuraa ollut. En päässyt tanssimaan wanhoja koska en löytänyt paria ja penkkarijatkoista mulle ei kerrottukaan. Koko elämä on siis jäänyt kokematta. Nyt kun ajattelin että yliopistossa pääsen viimein mukaan ja pääsen "kokemaan elämää", mitään ei tapahdukaan koska en voi mennä opiskelijatapahtumiin yksin.

Orientaatioviikoilla yritin olla mukava, mutta olen aivan kamalan kiusallinen ja suoraan sanottuna nolo :D. Sitten iski häpeä tästä kiusallisuudesta ja aloin jännittämään puhumista. Sitten musta tulikin tosi hiljainen niin kuin aina ennen olin ollut. Tuntuu että olen taas siinä loukussa missä olin ennen, eikä mikään koskaan muutu. 

Kysyisin nyt teiltä apua, mitä mun kannattais tehdä? Mulla on kaksi vaihtoehtoa:

1) Jään välivuodelle, jonka aikana teen töitä ja matkustelen (esim. menen risteilylle yksin) ja kerään samalla itsevarmuutta. Tämän jälkeen aloitan uusine ihmisten kanssa samassa yliopistossa toisen vuoden opinnot. Tässä toki riskinä se, että uusi vuosiluokka on jo ryhmäytynyt enkä taaskaan pääse mukaan. Mutta ainakin saisin aloittaa alusta. 

2) Käyn vielä toisen vuoden muiden tahdissa koulua. Siis samalla toivoen, että saisin kavereita. 

Tuntuu tosi toivottomalta, kun mun elämässä ei ole mitään hyvää. En seurustele tai harrasta mitään, joten muut ihmiset on ainoa asia mistä välitän. 

En siedä vanhempiani

Asun toistaiseksi vanhemmilla, vaikka olenkin täysi-ikäinen. Muutto tapahtuu sinä syksynä, jona saan opiskelupaikan (tänä vuonna tai seuraavana). Tässä pitäisi kärvistellä ainakin puolikas VUOSI.

En koskaan ole pitänyt vanhemmistani, mutta nyt vähän vanhempana olen alkanut suorastaan inhoamaan heitä. Aina riitaantuessa vanhemmat pitää toistensa puolia, ja täten riidan aihe ei koskaan ratkea. He eivät voi kuunnella tai ymmärtää, sillä vanhemmuuden auktoriteetti on liian läsnä. 

Samalla heidän oma toiminta (ja eläminen) ajaa mut suorastaan hermoraunioksi. Toisella vanhemmalla on rahaongelmia ja toinen on suoranainen jääräpää. Molemmat vaatii lapsiltaan (tai entisiltä lapsiltaan) kohteliasta käytöstä, mutta sikailevat itse mm. olemalla alasti ja elämällä sotkuisesti. Kotona ei ole koskaan siistiä.

Ruokapöytäkeskustelut ovat luokkaa: "romaneihin ei kannata luottaa", "venäläiset on kieroja", "lestadiolaisuus pitäisi lakkauttaa" ja "tuokin bimbojulkkis telkkarissa on ihan kamala akka!". Sitten ihmetellään, että minkä takia mä en halua keskustella niitten kanssa tai miksi viihdyn paremmin muussa seurassa. Ne luulee, että mä oon joku antisosiaalinen ja keskustelutaidoton, vaikka en mä jaksa väitellä JOKA PÄIVÄ. 

Kotona on suorastaan masentava tunnelma. Voisitteko tsempata mua, että jaksaisin asua kotona katkaisematta välejä lopullisesti.