BadRequest

Tosta vuodelta -06 alkanut stalkkaus yhden ihmisen toimesta. Ensin yksi kaveri, sitten toinen, kolmas, minä, neljäs, sukulaiset, tuttavat, puolitutut, jne. Toivoisin tämän ihmisen oikeasti hoitoon. Ei kai ole vaarallinen (joistain uhkauksista ja jopa tappouhkauksista huolimatta), mutta koko elämänsisältö muiden ihmisten ahdistelu. On yritetty saada hoitoon, on yrittänyt itsekin hakeutua hoitoon, mutta ei oteta.

Yks harvoista, joka ehdottomaan vankeuteen vangittuna lähestymiskiellon rikkomisesta, pari lyhyttä pätkää, kunnes jatkaa taas samaa. Onneksi tuli se uus vainoamispykälä, toivottavasti auttais näihin...

[quote author="Vierailija" time="30.04.2014 klo 01:15"]

Vastaan otsikkoon. Ne pienet hetket, kun viihtyy itsensä kanssa ja tajuaa olevansa hyvää seuraa itselleen. Luonnossa käveleminen. Nousuhumala. Ystävien ja tuttujen kanssa hassuttelu. Tanssiminen. Sukulaislasten kanssa höhläily. Hyvä ruoka. Halaaminen. Pitkään nukkuminen, kun ei ole kiire minnekään. Niistä minä saan onnea.

[/quote]

:) Ihana vastaus. Ja niin totta!

Kiitos. Tuli ihan hymy huulille, kivemmilla mielin tästä nukkumaan.

Ap

[quote author="Vierailija" time="30.04.2014 klo 00:57"]

Kuulostat hyvältä tyypiltä. Itse olen vuosien saatossa kääntynyt enemmän ja enemmän sisäänpäin, ja saan onnellisuuden tunteita maailmankaikkeuden pohtimisesta ja omien ajatusteni peilaamisesta. Pienistä asioista ja uuden tiedon löytämisestä. Toistaiseksi olen kokenut tämän mielekkäänä, vaikka epäilemättä monille se saattaisi tuntua rajoittuneelta ja tylsältä.

[/quote]

Mä olen kyllä tosissaan iloinen sun puolestas, että olet löytänyt ja löydät itseäs sieltä, mistä se hyvä fiilis tulee. Etkä ilmeisesti liikaa mieti, mitä muut siitä tuumii, mikä sinut tyytyväiseks tekee.

Mä olen joskus haukkunut itseäni aspergeriks. Nyt se ei tuntuis yhtään huonolta, vaikka sitä olisinkin. Ainakin olis sukurasitetta. Olen vaan alalla, jossa ekstroverttius, kiinnostus ihmisiin ja niiden asioihin ja sosiaalinen aktiivisuus on ehdoton vaatimus, eikä se oo valitettavasti ollenkaan mua. Eikä kova kilpailuhenkisyyskään.

Mun temperamentti on niin riippuvainen senhetkisestä seurasta. Toiset ei edes usko, kuinka sulkeutunut välillä olen (tai haluaisin olla). Toiset ei taas voi uskoa, että mä oikeesti tanssin siellä pöydillä baareissa tai hypin benjejä tai heittän läppää kesken presiksen.

Siinä on iso kynnys hypätä olemaan ihan rehellisesti itselleen ja muille sitä mitä tosissaan on.

Nyt on kyllä pakko kysyä, että mitäs sä veikkaisit?

Minusta tässä menee nyt ensinnäkin pieleen se, että tekemällä ison asian yhden lapsen ulkonäöstä teet samalla hänestä keskipisteen tahtomattasi. Kyllähän lapset vaistoavat vaikka kuinka hyvin asioita, joita ei aikuisena enää muistakaan lasten tosissaan tajuavan.

Mitä sillä on väliä jos yhtä lasta kehutaan näteistä kiharoista tai söpöstä nenästä satunnaisesti enemmän kuin toisia? Heitä muita varmaan kehutaan niistä asioista, joissa he ovat hyviä tai joka heille on ominaista? Lapsia voi kehua niin monesta asiasta. Ylipäätään lapselle tärkeää tulla aikuisen huomioimaksi ja arvostamaksi, ulkonäkö on yks hyttysenpaskan kokoinen alue tuolla saralla.

Lopeta stressaaminen, kehu ja rakasta tasapuolisesti, äläkä keskity liikaa ja käperry tuohon aiheeseen (ts. tee kärpäsestä härkästä), niin eiköhän sinun tytöistä ihan vahvoja naisia vielä kaikista kasva.