Anniggi

Vastaukseni taitaa tulla vähän myöhässä, mutta jospa joku muu tästä sais puhtia opintielle. :)

Eli minulla oli aikoinaan tarkoitus hakea AMK:uun kevään haussa ja olin tuolloin raskaana. Useilla aloilla on pääsykokeet kesällä, joten eipä mitään hätää, laskettupäiväni kun oli jo 26.4. mutta kun sain kutsun pääsykokeisiin, meinasi itku tulla! pääsykokeen päivä oli 28.4. !! Siis pahimmassa tapauksessahan olisin ollut tuolloin laitoksella. Mutta pallero syntyi (onneksi?) yli kaksi viikkoa ennen laskettua päivää ja näin ollen mamma pääsi pääsykokeisiin mummon jäädessä pariksi tunniksi maitopartioon.

Pääsykoe meni kohtuullisen hyvin tilanteen huomioon ottaen ja opiskelupaikkahan sieltä tuli. Opiskelujen aloituksen lykkääminen vuodella ei ollut mikään ongelma ja oli hienoa olla äippälomalla, kun tiesi kokoajan, että opiskelupaikka odottelee valmiina. (lapsi oli elokuussa koulun alkaessa 1v4kk) Minun mielestäni olisi ollut paljon hankalampi virittäytyä pääsykokeisiin kesken äippäloman.

Koulukavereista useampikin on ollut poissaolevana äippäloman takia ja osa jopa useampia kertoja. Ainakin omassa koulussani (miesvaltainen ala) on ollut helppo sopia koulun kanssa myös opinto-oikeuden jatkamisista(siis näillä useamman äippäloman pitäneillä.)

Neuvoisin, että mikäli vauva ilmoittaa tulostaan kannattaa suosiolla jättää koulun aloitus myöhemmäksi, kuin koittaa käydä muutamaa kuukautta aloittelemassa. Alkavat kurssit saattavat olla puolen vuoden tai vuoden mittaisia ja jäisivät näin ollen kuitenkin kesken. Koulu saattaa muuttaa myös kurssien sisältöjä ja niistä saatavien opintopisteiden määriä... jos siis saisitkin joitain kursseja suoritettua ennen äippälomaa, saattaisivat ne vuoden päästä ollakin vajaita suorituksia verrattuna uusien aloittajien käymiin 'samoihin' kursseihin. Lisäksi äippälomalla tuppaa asiat unohtumaan, ja on myös helpompi sopeutua uuteen porukkaankin, kun saa olla heti alusta kunnolla mukana.

Samoilla linjoilla mennään täälläkin... Yksipuolinen vauvakuume piinaa ja tuntuu että välillä tulkitsen miehen sanomisista mitä haluan.

Meidän tilanne on seuraavanlainen: Ollaan 'uusioperhe', eli minulla on edellisestä suhteesta 4-vuotias lapsi. Suhteen alussa puhuimme paljon lapsista ja miehen kanta oli selkeä, hän halusi vielä kaksi lasta ja ehdottomasti ennen kuin täyttää 32 (ikää tällähetkellä 26). Minä taas olin päättänyt, ettei koskaan enään, sillä edellinen raskaus oli ollut vaikea ja elämä vauvan kanssa epäterveellisessä parisuhteessa sitäkin hankalampaa...

Noh, suhteemme eteni ja olimme erittäin rakastuneita. Meninne naimisiin ja remontoimme pienelle perheellemme oman kodin, elämä hymyili. Yhtäkkiä tajusinkin, että tämän uskomattoman ihanan ja rakastavan miehen rinnalla kaikki onkin helppoa ja onnellista, miksei myös vauvat? :)

Puhuimme tuolloin asiasta ja päätimme yksissä tuumin, että odotamme ainakin kunnes minä olen valmistunut (tämän vuoden lopussa).

Nyt lähtötilanne on kuitenkin jossain vaiheessa kääntynyt päälaelleen ja mies sanoo ettei EHKÄ haluakkaan ollenkaan lapsia. Kun olen kysellyt syytä mielen muuttumiseen hän toteaa, ettei hän tarvitse 'omia' lapsia, koska hän on jo saanut yhden.

Tämä mielen muutos harmittaa minua, ei vain siksi että olisin itse ollut valmis tekemään lisää lapsia, vaan myös siksi että tunnen mieheni jäävän jostain suuresta paitsi, kun ei ole ollut mukana raskaudessa, syntymässä ja pienen elämän ensihetkissä.

Tällä hetkellä en voi kuvitella mitään ihanampaa, kuin että saisin kantaa ja synnyttää yhteisen lapsemme!

Vauvakuumetta ei yhtään helpota 4-vuotias, joka yhtenään kyselee mistä ne vauvat tulee ja koska hän oikein saa pikkuveljen...

Kun katselen näiden kahden touhuilua, mietin vain kuinka ihanaa olisi jos meillä olisi vielä se pikkuveli, ja totean itselleni ( ja joskus myös ääneen) että kuinka komea ja älykäs pojastamme tulisikaan. Edellisen tällaisen kommentin jälkeen mieheni tuumasi, että 'niinhän siitä tulisi, mutta entä jos se onkin tyttö, niin mitäs me sille sitten tehtäis?' :) huvittavaa joo, mutta minähän tulkitsin sen tarkoittavan pehmenemistä asian suhteen ja kohta en taas tiennyt miten päin olisin... tämä epätietoisuus on pahinta! Kun olin asennoitunut siihen, että joskus ensi vuonna aloitetaan yritys, pysyi vauvakuumekin kohtuullisuuden rajoissa ja oli siedettävää. Nyt tuntuu etten enää kestä tätä!