Adolfina Mielivalta

Vierailija kirjoitti:

Adolfina Mielivalta kirjoitti:

Oma uskoontuloni ei ollut mikään näkyvä, silmätavaava, dramaattinen ja äkillinen tapahtuma, joten kukaan ei oikeastaan edes tajunnut uskovaisuuttani moniin vuosiin. Koska arvomaailmani on hyvin liberaali, enkä muutenkaan ole stereotyyppinen uskovainen, kaikki tuttuni luulevat minun vain esittävän. Kertoo paljon, että kun ilmoitin sitten aikovani opiskella papiksi, kommentit olivat tasoa: "Niin no, onhan niitä sellaisia leipäpappejakin, jotka eivät itse usko!"

Aina välillä kun sama aihe nousee puheeksi, monilla on kova hinku varmistaa, että eihän minusta vain tule sitten mitään homofobista ja abortinvastaista käännyttäjä-hihhulia vaan olenhan enemmä sellainen iloinen ja nuorekas pappi, aivan kuin luonteeni jotenkin radikaalisti muuttuisi samalla sekunnilla kun saan liperit kaulaan. Sitten saan kuulla tarinoita kaiken maailman bikinifitness-, motoristi-, hevari- ja punkpapeista. Ja harmittelua miten kirkko on kyllä niin vanhanaikainen, että naispappina tulen varmasti saamaan paljon kuraa niskaan, enkä voi viran puolesta ilmaista enää mitään poliittisa mielipiteitä.

Monilla kirkkoa vastustavilla tuttavillani on yllättävän 50-lukulainen käsitys papeista. Mutta eihän se minun ongelmani ole, jokainen saa minun puolestani uskoa mihin haluaa tai olla uskomatta mihinkään.

Haittaako sinua että ystäväsi joutuvat kadotukseen?

En ole ikinä uskonut kadotukseen.

Minä olen aina ajatellut, että päiväkirjan pitäminen on ehkä neutraalein asia, mitä minkä tahansa ikäinen ihminen voi sukupuolesta ja sosiaalisesta statuksesta huolimatta tehdä. Presidentit puolisoineen, muusikot, taiteilijat, poliitikot, kirjailijat, filosofit, tiedemiehet... valtava määrä kuuluisuuksia, jotka ovat pitäneet päiväkirjaa elämänsä loppuun asti. En itse pidä päiväkirjaa, mutta minusta se on ihan hieno harrastus.

Oma uskoontuloni ei ollut mikään näkyvä, silmätavaava, dramaattinen ja äkillinen tapahtuma, joten kukaan ei oikeastaan edes tajunnut uskovaisuuttani moniin vuosiin. Koska arvomaailmani on hyvin liberaali, enkä muutenkaan ole stereotyyppinen uskovainen, kaikki tuttuni luulevat minun vain esittävän. Kertoo paljon, että kun ilmoitin sitten aikovani opiskella papiksi, kommentit olivat tasoa: "Niin no, onhan niitä sellaisia leipäpappejakin, jotka eivät itse usko!"

Aina välillä kun sama aihe nousee puheeksi, monilla on kova hinku varmistaa, että eihän minusta vain tule sitten mitään homofobista ja abortinvastaista käännyttäjä-hihhulia vaan olenhan enemmä sellainen iloinen ja nuorekas pappi, aivan kuin luonteeni jotenkin radikaalisti muuttuisi samalla sekunnilla kun saan liperit kaulaan. Sitten saan kuulla tarinoita kaiken maailman bikinifitness-, motoristi-, hevari- ja punkpapeista. Ja harmittelua miten kirkko on kyllä niin vanhanaikainen, että naispappina tulen varmasti saamaan paljon kuraa niskaan, enkä voi viran puolesta ilmaista enää mitään poliittisa mielipiteitä.

Monilla kirkkoa vastustavilla tuttavillani on yllättävän 50-lukulainen käsitys papeista. Mutta eihän se minun ongelmani ole, jokainen saa minun puolestani uskoa mihin haluaa tai olla uskomatta mihinkään.

Pyyteetöntä rakkautta ei ole olemassa - missään.

Parempi vain, että juhlitte myöhään. Typerää rynnätä kaduille sankoin joukoin nuolemaan ovenkahvoja vain siksi, että se on taas sallittua. Hiljaa hyvä tulee.