en pysty antamaan anteeksi

Suhteemme alku oli hankalaa. Mies jäi juuri työttömäksi minulla oli työpaikka ja olin raskaana. Minulla on kaksi lasta edellisestä liitosta. Emme voineet ostaa yhteistä taloa koska taloudellinen tilanne oli silloin epävarma. Myimme omat osakkeemme josta molemmilla jäi hiukan rahaa käteenkin.Mietimme eri vaihtoehtoja ja melkein pääduimme vvuokraasuntoon. Mutta miehen äiti alkoi houkuttelemaa luokseen asumaan. Hän voisi asua mökillään joka on melkein vieressä. Me saisimne asua hänen talossa. Talo on siis miehen synnyinkoti ja vanha maatila. Miehen isän synnyinkoti myös mutta hän on kuollut jo mieheni ollessa lapsi. Ajatus kuulosti hyvältä. Asutaan siellä sen aikaa kun lapsi kasvaa ja minä palaan työhöni äitiysloman jälkeen ja jos mieheni vaikka löytäisi töitä. Muutimme siis maalle. Työpaikkani oli melkein 100 kilometrin päässä. Kiusaaminen alkoi heti miehen suvun puolelta. kun olimme asuntomme myyneet ja muuttoa tekemässä niin meidän piti hävittää pieni koiramme, muuten ei muutti onnistu. Anoppi halusi isyystestiä, koska hän vaan halusi ja setehtiin. Mies sanoi mulle että tehdään niin ei tarvitse ttapella. Äitinsä tuntee eikä tahdo tapella. Kävin hetken aikaa vielä töissä sinne muutettuamme ja anoppi kysyi mieheltä että miksi työmatkani kestää niin pitkään. Että varmaan kannattaisi ottaa selväää mitä teen. Minut on kuulemma nähty jonkun miehen kanssa kahvilla ja varmasti vierailen exänikin luona. Epäili aina että mulla on miehiä, tiesi että minä olen sellainen että lähden heti kun lapsi syntyy ja jätän mieheni. Kun lähdin töihin, olin kuin "riikinkukko' ei töihin tarvitse meikata. Tarkistussoittoja tuli alkuun myöskin töihin, etenkin yövuorojen aikana. Siis soittoja missö mitään ei puhuttu. En ole varma oliko se sitä, mutta vahvasti epäilin. Olen hoitoalalla, enkä koskaan meikannut muutenkuin ripsiväriä ja puuteria. Ei huulipunaa, ei hajuvesiä eika koruja. Mutta silti. Siivota en osannut. Lapsia en osannit hoitaa. Milloin olin liian ankara milloin lapsillani ei ollut minkäänlaista kuria. lasteni isä eli ex-mieheni ei saanut hakea lapsia pihasta, vaan kilometrin päästä bussipysäkiltä. Valehteli pojalleen sanomisiani, milloin olin ämmitellyt ja huutanut tai muuten haukkunut. Kun kerran kysyin, että miksi puhuu tällaista, että minä en ole näin tehnyt, sai hän kauhean raivokohtauksen että minä väitän häntä valehtelijaksi ja saamme lähteä. Kaikki. Myöskin poikansa. Mies aina rauhoitteli. Tämä on väliaikaista. Pian loppuu. Ei loppunut. Muutimme pois, lapset ja minä. Yhteinen lapsemme oli kymmenkuinem. Anoppi tuli paikalle kun muutimme. Etten vie mitään mikä ei minulle kuulu. seurasi perässä ja haukkui kun minä ja kaksi ystävääni auttoivat minua muuttamaan. Puhui kuinka hän taas pääsee muuttamaan omaan kotiinsa ja omaan saunaan ja on aina tiennyt että näin käy koska näki heti millainen olen.Mies ei ollut paikalla. Ei pystynyt kuulemma. Aloitin työt aja rakensimme elämämme lasten kanssa vuokra asuntoon. Arki sujui. Viikonloppuisin mies tuli meille. Kaikki sujui hyvin. Anoppia en nähnyt yli vuoteen. Mies sai töitä ja tulin raskaaksi. Ostimme talon. Nykyään anoppi käy miehensä kanssa ja mieheni käy kotonaan auttamassa ja on siellä pitkiäkin aikoja. En vain ole uyse päässyt yli tuosta ajasta. En ole antanut Anteeksi anopille enkä miehellenikään. Miksi hän antoi kohdella minua niin. Oli niin nöyryyttävää olla toisen nurkissa kolmen lapsen kanssa ja pelätä sanomisia ja kaikkea. Nyt olen masentunut ja olen alkanut miettiä vaan sitä kamalaa aikaa. Se aika oli elämäni kauheinta aikaa. En halunnut eilen lähteä sinne anopin luokse, meille tuli ihan kamala riita. Sanoin että minun tulee niin paha olo siellä. Kamalia muistoja. Mies huusi että koita toipua jo, mitä vanhoista. Anoppi ei enää sotke elämäämme, koska minä en anna. Yrittää aina välillä. En koskaan ole kahden hänen kanssaan en puhu puhelimessa ellei mies ole paikalla. En luota häneen missään asiassa enkä pidä hänestä ollenkaan. Miten pääsen yli tästä katkeruudesta? Mulla on masennus alkanut ottaa yliotteen elämästä. Väkisin koitan saada päivät sujumaan lasten kanssa. En tiedä edes mitä tunnen miestäni kohtaan. Olen katkera ja vihainen. Esitän anopille että soedän häntä vaikka sisällä kiehuu. Ne kaksi kamalaa vuotta muutti minua. Miten mä pääsen yli ja lakata ajattelemasta niitä kaikkia asipita päivittäin? Mä en edes jaksais miettiä.