Mitä tekisit?

Ollaan miehen kanssa seurusteltu kolmisen vuotta ylä- ja alamäkineen, avoliitossa nykyään. Meillä on ollut kriisiä suhteemme aikana mutta kumpikaan ei ole tahtonut erota vaikka haasteita tässä kyllä riittää, sekä minulla on pieni lapsi aiemmasta suhteesta mikä myös luo omat haasteensa kun hän ei ole lapsen biologinen isä. Mutta itse asiaan. Minun arvomaailmani ja vakaumukseni on kristillinen. Mielestäni rakkaudessa kuuluu osoittaa halua sitoutua toiseen jos ja kun kerran on tarkoitus lopun elämäänsä toisen kanssa viettää. Alussa mies puhui jonkin verran kihloista/naimisiinmenosta. Tuntui että itse olin se jarruttava osapuoli silloin ihan alussa kun en vielä ollut niin varma kaikesta. No, mieshän kosi minua vajaa vuosi sitten, olin onnellinen ja suostuin. Mutta, mitään kihloja ei ole tullut. En pääse yli tästä ja tämä uhkaa erottaa nyt meidät. Kunnollista vastausta en häneltä saa miksi teki näin eikä hän pahoittele tätä mitenkään. Meillä on ollut vaikeaa mutta tätä en vain yksinkertaisesti pysty sulattamaan.. En kaipaa kommentteja että sillä on toinen tai se ei rakasta sinua. Koska tiedän että rakastaa kerran on minun kanssa kaikista vaikeuksista huolimatta. Haluaisin vain tietää miten teidän "ylpeys" kestäisi tällaisen. Sen lisäksi että koen olevani jollain lailla kahtia jakautunut tässä suhteessa kun arvomaailmat ei kohtaa niin koen myös saaneeni iskun naiseudelleni että minua nyt vain "huvikseen" pyydetään vaimoksi! Tuntuu erittäin kurjalta sillä tiedän että hän olisi minulle se elämäni mies. Mutta minulla ei ole aikaa odotella loputtomiin, haluan vielä oikean perheen ja kärsin jo nyt että olen menettänyt vuosia väärissä suhteissa. Tunnen myös valtavaa surua kun isäni on hyvin sairas eikä hän todennäköisesti ehdi koskaan saatella minua alttarille, eikä ehdi nähdä minun olevan onnellinen. Pitääkö minun jättää tämä mies varastamasta enempää aikaani :/