Hei eronneet!! (tai sinkut)

Minulla oli eron jälkeen pitä suhde varattuun mieheen. Se loppui viitisen vuotta sitten, enkä usko enää löytäväni itselleni sopivaa miestä, olen 57 - vuotias ja korkeakoulutettu nainen. Mukavaahan se olisi, jos olisi kumppani, jonka kanssa voisi elämänsä jakaa. Onneksi viimeinkin seksin tarve minulla on alkanut vähentyä, mutta yksinäisyys ei ole mukavaa.

Sama kuin kirjoittaja 6, haluan elää ja asua vain lasten kanssa nyt. Kaipaan kyllä läheisyyttä ja vakisuhdetta mutta sellaista jossa asutaan omissa asunnoissa ja nähdään kun pystytään. Tuntuu vain että sellaista miestä jolle tällainen kelpaa on vaikea löytää. Kaksi viimeistä suhdeviritelmää on kaatunut siihen että olisi pitänyt muuttaa lyhyen tuntemisen jälkeen yhteen. En sitten tiedä hakevatko miehet kodinhoitajaa, kulujen jakajaa vai mitä.. 

[quote author="Vierailija" time="05.04.2015 klo 23:19"]

kaipaan eksääni. ikävä yhteistä elämäämme. ajatus loppuelämästä ilman häntä tuntuu pelottavalta, oudolta, väärältä, pahalta.

samalla tuntuu olla paremmmalta yksinään.

seurustella en ainakaan halua pitkään aikaan vielä.

[/quote]

Sama. Kaipaan exääni edelleen niin että sydämeen sattuu, silti näin on kai parempi. Olen yrittänyt jotain suhdeviritelmiä, mutta mikään ei tunnu miltään. Taidan jäädä lapsettomaksi ja vanhaksipiiaksi, ikääkin on jo sen verran. 

Erosin 4 v sitten. Surettaa että tulen viettämään koko loppuelämäni (ehkä jopa 50 vuotta) yksin. Mutta kun ei yksikään mies näköjään minusta kiinnostu, aivan turha kuvitella että voisin joskus olla parisuhteessa. Seksihalut on onneksi hävinneet, toivottavasti eivät palaakaan niin on helpompaa.

En nyt aiemminkaan kuvitellut että löytäisin sellaisen loppuelämän rakkauden enää, mutta kuvittelin että jos sellaisia max muutaman vuoden suhteita olisi kunnes sukset menee lopullisesti ristiin. Mutta turha haaveilla sellaisestakaan kun kukaan mies ei edes katso päin tai suostu juttelemaan, miten sitä parisuhteeseen asti pääsisi :) Jutut täällä vauvapalstalla tosin onneksi auttavat. Monella naisella on niin hirveä mies, että helpottaa ajatella että mahikset hyvän miehen ja onnellisen suhteen löytymiseen olisivat tosi heikot olleet muutenkin. 

Olen uusissa naimisissa, ei jäänyt erosta kummempaa traumaa. Olin 33-vuorias kun erosin, eikä olisi tullut mieleenkään elää loppuelämää yksin, vaikka hetki yksineloa lasten kanssa teki oikein hyvää. Onneksi kävi hyvä tuuri ja löysin työpaikalta ihanan miehen, jonka kanssa löysin uskoni rakkauteen. Olemme olleet viisi vuotta naimisissa, eikä loppua näy. Minulla on edellisestä liitosta kaksi lasta ja meillä on mieheni kanssa yksi yhteinen.

Yksin olen mieluiten. Takana 20 vuotta seurusteluja ja avoliittoja, ei mulle enää.

Pelottaa tulevaisuus. On jotenkin ratkaisevan ikäinenkin. Seurusteluja ja avioliitto takana. Hurjan suuri rakkauskin koettu, mutta ei siis perhettä eikä lapsiakaan. Välillä hajottaa ja täytyy vaan uskoo, et se tapahtuu mikä tarkotettu. Helpottaa oloa kummasti. Eli ei vaivuta epätoivoon, voihan se vielä joskus kolahtaakin ;)

kaipaan eksääni. ikävä yhteistä elämäämme. ajatus loppuelämästä ilman häntä tuntuu pelottavalta, oudolta, väärältä, pahalta.

samalla tuntuu olla paremmmalta yksinään.

seurustella en ainakaan halua pitkään aikaan vielä.

Olen jatkanut yksin. Kaipaan toki rakkautta, mutta en enää usko että miehet osaa rakastaa, enkä halua enää koskaan että mun sydän särkyy.

En osaa ajatella että ainakaan asuisin enää miehen kanssa. Nautin suunnattomasti siitä, että koti on vain minun ja lapsen. Voisin kuvitella jotain lyhyitä suhteita joskus tulevaisuudessa, mutta ei mitään liian läheistä. Minua ei kiinnosta tutustua enää kenenkään vanhempiin eikä kavereihin. Jos joskus alkaa munanpuute vaivaamaan, niin eiköhän sitä saa aika helposti.

Annan paljon arvoa sille, että elän aikana, jolloin minun ei tarvitse olla kenenkään vaimo ja kotiorja. Minulla on vapaus elää näin ja se on hienoa.

En ole koskaan ollut parisuhteessa. Olen varautunut elämään myös lopun elämäni sinkkuna (ja sen myötä lapsettomana).