Jos joku huutaa sinulle (esim puolisosi), pystytkö vastaamaan tyynesti

En pysty vastaamaan mitään, poistun paikalta.

Se riippuu tilanteesta. On tilanteita joissa kivahdan samantien takaisin, mutta on myös paljon tilanteita joissa nieleksin kiukkuni ja vastailen tyynesti.
Ja joskus vaan poistun suoraan tilanteesta ja odotan pölyn laskeutumista ensin ja palaan sitten keskustelemaan asiasta rauhallisesti.

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 11:34"]Vai annatko samalla mitalla takaisin?
Mä yleensä oon osannu vastata rauhallisesti, mutta jos nälviminen ja räyhääminen on vaan jatkunut, silloin mulla on napsahtanu ja oon sitten huutanu takaisin. :-/
Pitäis oppia tuo tyynen viileänä oleminen loppuun saakka.
[/quote]
Rauhallisesti vastaan.

Riippuu omasta mielentilasta. Joinakin päivinä pinna venyy loputtomiin (mistä olen usein saanut kiitosta), toisina napsahtaa hetkessä. Ne hormonit... Pyrin kuitenkin poistumaan paikalta, jos tuntuu, että kohta napsahtaa. 

Mä en osaa sanoa. Mieheni ei ole vielä kertaakaan huutanut minulle 10 vuoden yhdessäoloaikana. Mä olen temperamenttisempi ja voin korottaa ääntäni, mut laannun aika nopeasti kun toinen on niin rauhallinen.
Huutaisikin joskus, varmaan purskahtaisin nauruun.

Jos joku alkaa mulle huutamaan niin kyllä se ääni korottuu itselläkin aina.

Mies ei ikinä huuda, mutta uhmakkaan lapsen huutaessa nykyisin on ollut muunkin väsymyksen myötä aika vaikea pysyä tyynenä joka tilanteen (useita kertoja päivässä) alusta loppuun saakka :/ jospa tämä tästä.

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 11:34"]Vai annatko samalla mitalla takaisin?
Mä yleensä oon osannu vastata rauhallisesti, mutta jos nälviminen ja räyhääminen on vaan jatkunut, silloin mulla on napsahtanu ja oon sitten huutanu takaisin. :-/
Pitäis oppia tuo tyynen viileänä oleminen loppuun saakka.
[/quote]
Miks?

Minä pelkään huutamista ihan hirveästi. Jos joku vähänkin korottaa ääntään niin pelästyn ja saatan alkaa ahdistuneena itkemään. En voisi kuvitellakaan räyhääväni takaisin.

Aluksi olen tyyni ja yritän keskustella asiallisesti, mutta jos huutaminen jatkuu ja asiasisältö on inhottavaa eikä lopu huudan kyllä sitten takaisin. Ja yleensä meillä miehen kanssa asia jatkuu niin että riitely loppuu vasta kun minä itken. Mies ei taida osata lopettaa nälvimistään ennen sitä.

Meen lukkoon, pelkään, tärisen, oon hiljaa. Poistun paikalta, jos pystyn.

Meillä on kummallinen talo, kun täällä ei huudeta, mutta jos mies jostain äksyilee tai rähisee, vastaan siihen todellakin viileän rauhallisesti. En huuda lainkaan, tein sitä tarpeeksi 2-kymppisenä nuorena äitinä. Kun kierteeseen joutuu, siitä on vaikeata irrottautua. Ei onnistunutkaan, erosin ensimmäisestä liitosta.

Yleensä huudan takaisin läheisille todellakin, äiti on näin minut opettanut omalla esimerkillään. Vieraiden kanssa menen aivan lukkoon, enkä pysty puolustamaan itseäni mitenkään. Äidin opetuksen (eli mun mitätöinnin) tulosta sekin.

Kun asiakas huutaa ja räyhää puhelimessa, niin olen tyyni viilipytty ja vittuillakseni aina palaan siihen, mitä laki asiasta sanoo. Yleensä se on asiakkaan tappioksi. Mitä enemmän asiakas huutaa, sitä enemmän tulee ääneeni hymyä ja kertaan, että kyllä, voitte olla tuota mieltä mutta kun laki sanoo näin, enkä minä halua lähteä raastupaan siksi, että hän vaatii minua antamaan hänelle laittomasti rahaa. Se on kiristystä.

Naiseni ei ole vielä koskaan huutanut minulle enkä minä hänelle.

Joskus harvoin jos joku nostaa ääntään niin katson sitä vaan vähän alta kulmain silmiin ja hymyilen vittumaisesti. Tämä saa möykkärin yleensä pillastumaan ihan totaalisesti. Sitten kun saan suunvuoron niin sanon ihan normaalilla puheäänellä että ensinnäkään minä en ole kuuro ja toiseksi mikä sun ongelmasi on?

En vastaa oikeastaan mitään. Tai jos vastaan, niin aika välinpitämättömästi jotain. Kerran joku mies huusi mulle parkkipaikalla, mutta mua se vain huvitti, kun oli niin mitättömästä asiasta kyse ja silti jaksoi räyhätä. Pyysin anteeksi (ehkä jopa turhaan) ja jatkoin matkaa.

Olen aika lauhkea ja sellainen tietyllä tapaa välinpitämätön. Ei saa nyt kuitenkaan sekoittaa epäempaattisuuteen.

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 16:19"]

Yleensä huudan takaisin läheisille todellakin, äiti on näin minut opettanut omalla esimerkillään. Vieraiden kanssa menen aivan lukkoon, enkä pysty puolustamaan itseäni mitenkään. Äidin opetuksen (eli mun mitätöinnin) tulosta sekin.

[/quote]

Niin ja siis äitini opetus oli sellainen, että hän saa kyllä huutaa minulle ja sitten samaan aikaan opettaa minulle, että ei saa käyttäytyä rumasti ja huutaa. Eli vaati minua olemaan huutamatta. Jos nyt joku sai sellaisen käsityksen, että äitini mielestä se oli ok, että mä huudan. Ei ollut. 

Mutta se oli, että HÄN huutaa. Se oli se, miten hän mulle sen oikeasti opetti. Vaikka itse on sitä mieltä, että hänhän opetti mulle, että ei saa huutaa. 

Eli älä tee niin kuin minä teen vaan tee niin kuin minä sanon. Eikö se ole se paras kasvatusmetodi? (Not.)

14

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 16:27"]

Naiseni ei ole vielä koskaan huutanut minulle enkä minä hänelle.

Joskus harvoin jos joku nostaa ääntään niin katson sitä vaan vähän alta kulmain silmiin ja hymyilen vittumaisesti. Tämä saa möykkärin yleensä pillastumaan ihan totaalisesti. Sitten kun saan suunvuoron niin sanon ihan normaalilla puheäänellä että ensinnäkään minä en ole kuuro ja toiseksi mikä sun ongelmasi on?

[/quote]

Juodaanko sitten sovintoviskit?

Meinaan, kun joku idiootti miinuspeukutti viestiäni. 14

Mieheni ei koskaan huuda kuten en itsekään. Minulla on ollut kaksi esimiestä, jotka yrittäneet saada viestin perille alaisilleen huutamalla. Lähinnä itseäni on huvittanut se huutaminen, en todellakaan laita energiaani moiseen.