Lue keskustelun säännöt.
En tiedä rakastanko lastani
29.06.2014 |
Nii, tuossahan se lukee. En ole koskaan sanonut hänelle että rakastaisin häntä, tosin hän on vasta 6kk. Puhun hänestä usein liitteillä "kulta, rakas" mutten silti pysty sanomaan että rakastaisin häntä.
Suojeluvaisto on aivan kamala, suojelisin häntä aivan kaikelta, ja olen monesti kuullukkin että olen liian suojeleva. En koskaan tahtoisi menettää lastani, enkö tahdo että hänelle sattuisi mitään. Lapsen kehitystä on ihana katsoa, ja usein tulee kyynel silmään kun opitaan uutta. Kun äitini ottaa lapsen joskus pariksi tunniksi hoitoon päivällä, olen aivan paniikissa ja lähettelen usein viestejä "miten menee, onko kaikki hyvin" ja pyydän lähettämään kuvan, jotta saan mielenrauhan. Vaikka tiedän että he pärjäävät.
Mutta en silti osaa sanoa että rakastaisin häntä.
Olen ollut vähän alakuloinen vauva-ajan, mutta ei minulla masennusta ole.
En osaa edes kutsua häntä omalla nimellään.
Suhteeni lapsen isän kanssa on vain ajautunut karikkoon viime kuina. Nykyään vain riitelemme ja nukummekin eri huoneissa. En tiedä tunnenko lastani kohtaan näin tämän tilanteen painostavuuden vuoksi.
Tuomitkaa vain, kuinka huono äiti olen, mutta sanokaa edes joku että tämä olisi normaalia, kun elämässä on niin iso muutos.
Kommentit (7)
[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 21:15"]
No ei kai se rakkaus vain ääneensanomisesta synny. Tekstisi perusteella rakastat kyllä lastasi.
[/quote]
Piti just kirjottaa samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulenpa, että rakastat häntä paljonkin :) Puhut lapsestasi kauniisti. Ehkä tilanteesi vain saa sinut epäröimään. Kunhan väsymys, alakulo ja parisuhdeongelmat väistyvät ja elämä palaa uomiinsa, et malta olla kuiskimatta niitä sanoja lapsesi korvaan. Alku on joskus vaikeaa, mutta uskon, että rakkaus on jo olemassa. Lapsen on tärkeää kuulla olevansa rakastettu, mutta noin pienenä sanoilla ei vielä ole merkitystä. Läsnäolosi ja kosketuksesi kertoo hänelle kaiken tarpeellisen.
Kiitos asiallisista vastauksistanne. :)
Itse en tuntenut oikein mitään lastani kohtaan pitkään aikaan. Vauva-aika ei ollut minulle erityistä hellyyden tai rakkauden aikaa vauvaa kohtaan. Huolehdin kyllä kaikesta, aivan kuten sinäkin teet. Ihmettelin itsekin, että no, missä se rakkaus viipyy. Se syntyi ihan pikkuhiljaa jossain vaiheessa sitten. En vieläkään palvo lastani mitenkään erityisesti enkä tunne mitään pakahduttavaa rakkautta, mutta nyt vuosien päästä voin varmuudella sanoa, että hän on minulle omalla tavallaan rakas. Eli kyllä se sieltä tulee, älä huoli.
Kiitos nro 6. Välillä minusta tuntuu, että hoidan lastani koska on pakko. Se on ikäänkuin pakonomaista. Mutta sitten taas tämä tunne katoaa hetkeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ap ymmärrän sua, ja tämä aihe on vähän tabu. Siis sen myöntäminen, ettei äidinrakkaus synny sillä hetkellä kun vauva syntyy ja nostetaan äidin rinnalle.
Mullakin meni esikoisen kanssa pitkään ennen kuin oikeasti tunsin häntä kohtaan rakkautta. Ensin se oli vain velvollisuuden tuntoista huolehtimista, toki suojeluvaisto oli kova. Mutta sitten kun näin siitä lapsesta, että olen hänelle maailman tärkein, kun hän alkoi antaa itsestään jotain eikä vaan ollut täynnä tarpeita (itkuinen, mahakipuinen, vaikeasti tulkittava), huomasinkin yht'äkkiä että rakastan lastani yli kaiken. Meillä kesti aikaa tutustua toisiimme, ja kun opittiin tuntemaan, lapsesta tuli mulle elämäni tärkein ja ihanin asia. Kuopuksen kohdalla rakkaus syttyi aikaisemmin, ehkä kun poika oli 3kk. Esikoisesta meni ainakin tuo puoli vuotta minkä ikäinen sunkin lapsesi vasta ap on.
Jotenkin jälkikäteen ajattelen niitä tuntemuksiani myös siitä vinkkelistä, että jotenkin koko ajan stressasin sitä lasta. Että milloin se TAAS vaatii jotain. En osannut olla rauhassa silloinkaan kun vauva nukkui vaikka päikkäreitä, pelkäsin jotenkin koko ajan että hän muuttuu itkuisemmaksi, että väsyn, että jotain tapahtuu... Kai siinä saattoi olla jotain babybluesiakin, tiedä häntä.
En osaa ystävystyäkään ns nopeasti, mulla menee aikaa että alan luottaa ihmisiin. Enkä mieheenikään rakastunut tosta noin vaan, hän vannoi rakkauttaan jo kauan ennen kuin minä aloin ajatella että no joo - onhan tuo kyllä aika tärkeä ihminen minulle... Ja sitten kun huomasin olevani mieheeni rakastanut, ei mikään sitä tunnetta olekaan viilentänyt. Rakastan perhettäni enemmän kuin ikinä mitään.
Mutta älä siis ap huoli, me ollaan kaikki ihmiset erilaisia. Toiset varautuneempia ja hitaasti lämpiäviä, mutta meidänkin tunne-elämä on täysin normaalia :) Mä olen aivan varma että sinäkin rakastut vielä lapseesi, huomaat vaan joku päivä että olet kypsynyt siihen. Sun tekstistä kuitenkin paistaa jo niin paljon sitä mitä äidin rakkaus on, että se ei ole enää kaukana :)
Tsemppiä vauva-arkeen ja ihanaa kesää teille!
N33
No ei kai se rakkaus vain ääneensanomisesta synny. Tekstisi perusteella rakastat kyllä lastasi.