Lue keskustelun säännöt.
Miksei mua kutsuta ikinä mihinkään? Olen niin yksin!
29.12.2012 |
Minulla on paljon kavereita, joita näen ihan käsittämättömän harvoin. Ja sitten kun nähdään, on tosi hauskaa. En ole riidoissa kenenkään kanssa.
Voiko syynä olla se, että olen aina ihan eri elämäntilanteessa kuin kaikki ikäiseni? Sain lapset nuorena ja opiskelin vanhana. Minulla oli siis jo täysin oma elämä, oma perhe, oma koti ja omat systeemit ja perinteet todella nuorena. 24-vuotiaana olin jo kolmen lapsen äiti.
Muut ikäiseni, siis ihan kaikki ystäväni, ovat menneet todella perinteisesti ja odotetusti lukion jälkeen opiskelemaan, alkaneet seurustella vakavasti vasta yli 25-vuotiaana ja noin kolmenkympin tietämillä on tullut tavallinen hää- ja vauvabuumi. Kaverit ovat vauvojen vanhempia, minulla esikoinen jo kohta murrosiässä. Nämä kaverit ovat paljon tekemisissä keskenään, kun ovat kotona ja samassa elämäntilanteessa. Minä töissä päivät.
Kun kenelläkään muulla ei ollut lapsia, kaverit huitelivat kuukausikaupalla reilaamassa ja ties missä, elämä oli ihan levällään.
ÄH. Olen niin yksin! Jos kutsuin meille aiemmin kavereita, ne eivät osanneet olla meillä, kun oli kolme lasta ympärillä hyörimässä. Se "ahdisti" heitä, koska olivat vielä omien sanojensa mukaan ei-aikuisia. Ja nyt kun minulla olisi mahdollisuus olla vaikka viikko lomalla jonkun kaverin kanssa, kaikilla on pieni lapsi tai vauva.
Luovutan. 14 vuotta olen yrittänyt olla jotenkin päin. Nyt olen sitten yksin.
Niin ja nämä 10-15 vuotta vanhemmat samanikäisten lasten vanhemmat eivät ole koskaan olleet sydänystäviä, hyviä tuttuja vain. Ei vain ole löytynyt samanhenkistä nuorekasta seuraa.
Kommentit (10)
Yleensä samassa elämäntilanteessa olevat hengaavat mieluiten keskenään, niinkuin itsekin sanoit. Niin se vaan on. Oletko koettanut etsiä seuraa muualta? Voi olla, että lähennytte taas kun kavereiden vauvat kasvavat.
Jos olisin tämän tiennyt aiemmin, olisin mennyt siihen "normaaliputkeen", eli ensin opiskelut ja sitten parisuhde ja lapset.
Kaveripiiri on korkeastikoulutettua kaupunkilaisväkeä, joten ehkäpä maaseudulta olisin löytänyt tällaisia samanlaisia kuin minä? Tai vaikkapa lestadiolaispiireistä? Tai muista uskonnollisista piireistä, joissa lapsia saadaan nuorempana. Täällä ei tosin sellaisia "piirejä" ole, joista voisin edes etsiä samanhenkistä porukkaa.
Olen käynyt kaikki äiti-lapsipiirit aikoinaan läpi, käynyt puistossa jne, mutta nekin ovat lähes poikkeuksetta siinä samassa putkessa kuin kaikki muutkin. Minä kaksikymppisenä nuorena äitinä en innostunut kolmikymppisten täti-ihmisten asuntolainavertailukeskusteluista ja puheista siitä, milloin palata töihin. Ei ollut työtä, mihin palata, kun en ollut edes opiskellut mitään. Ei ollut omaa asuntoa, asuttiin vuokralla ja mies opiskeli.
Nyt on sitten oma asunto ja molemmat töissä, lapset kouluikäisiä. Ja monet ikäisemme asuvat yksiössä, kaksiossa, muuttamassa ensimmäiseen omaan asuntoon. Ei niihin ihan heti olla kutsumassa viisihenkistä perhettä..
Tuntuu välillä niin typerältä edes puhua lapsistakaan, kun omista raskauksista alkaa olla jo 10 vuotta ja vauva-asiatkin ovat muuttuneet. Sairaaloiden käytännöistä ei kannata kysyä minulta, koska synnytyksistä on niin kauan aikaa. Neuvoloiden suositukset ovat muuttuneet. Trendimerkeistä en tiedä enää mitään, en osaa suositella kantoliinoja tai kestovaippoja.
Tämä ahdistus nyt vaan nousi taas, kun laajan kaveripiirimme yksi perhe järjestää uudenvuoden vastaanottajaiset vauvaperheille. Ja siihen kuuluu kaikki muut paitsi meidän perhe. Siellä on ohjelmaa lähinnä vauvoille. Kaveri soitti ja sanoi, että voidaan mekin tulla, mutta ohjelma on vähän tylsä meidän lapsille.
Blaah. Facebook on täynnä uusia vauvoja ja raskausuutisia ja sitä elämää, jota elin 10-15 vuotta sitten. Koko Facebookia ei ollut edes kolmannen lapsen syntymän aikaan ollenkaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä annettavaa sulla on kavereillesi?
Noin se menee. Mitä annettavaa sulla on kavereillesi?
Harmittaa vaan. Vielä lukiossa oli laajat kaveripiirit ja olin ihan mukana kaikessa. Sen jälkeen vaan kaikki hiipui ja joku ihme tyhjiö laskeutui ympärilleni. Ei enää mitään yhteistä kenenkään kanssa. Vain oma mies, vaikka se kyllä riittää ja rakastan yli kaiken. Välillä olisi vaan kiva olla jonkun muunkin kanssa.
ap
mutta kyllä aikuisenakin voi löytää uusia ystäviä, se kyllä vaatii vähän ponnisteluja
Olin 23-vuotias kun sain ensimmäisen (ja ainoan!) lapseni, kaverit saivat omia lapsiaan vasta yli kolmekymppisinä, osa on saanut lapsia vasta nyt neljänkymmenen nurkilla. En silloin nuorena äitinä edes oikein "älynnyt", mistä niitä äitikavereita saa. Opiskelin tuolloin ja tosiaan, tuntui, että kaikki muut pienten vauvojen äidit ovat paljon vanhempia.
Nyt tunnen itseni hieman yksinäiseksi samasta syystä kuin sinäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska lapsesi ovat jo niin vanhoja, älä nyt heidän kanssaan sinne kaksioon änkeä. Olen lapseton ja kaveripiiri on vaihtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ennen kaverit olivat vielä lapsettomia ja nyt ovat vaihtuneet kavereihin, joilla on jo isommat lapset.
Pikkulapsivaihe on niin mullistava, että ei silloin oikein ole puolin ja toisin mitään annettavaa. Minua eivät lapsijutut erityisemmin kiinnosta enkä niistä tietysti mitään tiedäkään.
sain lapseni 19- ja 21-vuotiaana, opiskelin lasten ollessa alle kouluikäisiä jne. Mutta minua tuo tilanne ei juuri haittaa, kun en kaipaakaan mitään kavereita tai kutsuja, työssä ja perheessä on ihan tarpeeksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä kyllä etenin siinä tavanomaisessa putkessa, sain ekan lapsen 29-vuotiaana, mut mies oli vasta 24. Täällä missä asutaan on miehen kaverit, joilla ei muilla sitten lapsia ookaan, joten käytännössä mullakaan ei oo kavereita. Kun meidän eka lapsi oli vauva, oli helppo vielä käydä saunailloissa jne, mutta viimeistään toisen lapsen synnyttyä meitä oli vaan liikaa sinkkujen ja pariskuntien kämppiin. Miestä edelleen kutsutaan joihinkin pippaloihin ja muakin näön vuoksi, mut käytännössä se on siis mahdotonta. Omat kaverini asuvat muilla paikkakunnilla ja jos haluaa heitä tavata ilman lapsia, niin on hirveä säätö molemmissa päissä sopia joitain aikatauluja ja kuitenkin sitten jommankumman joku mukula sairastuu tms, ettei viitsi lähteä niitä viruksia levittelemään. Niin kuin nyt joulun välipäivinä kaverin perheessä hirveä oksennustauti, joten jäi sitten menemättä kaverin kanssa alennusmyynteihin. Ja aikuisena on niin älyttömän vaikea enää saada semmoisia kavereita, jonka tuntis oikeen kunnolla.
Auttaisko iltatähti tilannetta? ;)
Mutta kuinka hölmöä olisi tehdä lapsi vain sen takia, että saisin jonkun yhteyden vanhoihin kavereihini? Jos en kelpaa minuna itsenäni eri elämäntilanteineni, tuskin iltatähden äitinäkään. On minulla edelleen nuo isot koululaiset erottamassa.
Toinen syy sille, etten innostu iltatähteydelle on se, että olen jo asennoitunut tähän helppoon elämään isojen lasten kanssa. Lapset voivat olla keskenään kotona, jos lähdetään miehen kanssa vaikkapa ruokakauppaan tai kuntosalille. Lomamatkojakaan ei tarvitse enää miettiä sen mukaan, missä olisi helppo vaihdella vaippoja tai vauvalle miellyttävä ilmasto.
Välillä osaan olla tämän yksinäisyyden kanssa, mutta välillä ahdistaa vietävästi. Kuten juuri nyt, kun minua ei ole kutsuttu sinne, minne kaikki muut menevät. Eikä ne muut ole ilkeitä, ei ollenkaan. Ihania, mukavia ihmisiä, mutta eri elämäntilanteessa.
ap
niinkuin itsekin sanoit. Niin se vaan on. Oletko koettanut etsiä seuraa muualta? Voi olla, että lähennytte taas kun kavereiden vauvat kasvavat.