miten joku voi epäonnistua lapsensa kasvattamisessa

Yleensä täällä jokainen on kasvatuksen asiantuntija... mutta ehkä pikkulapsi määrää kaapin paikan siksi, että vanhemmat ovat väsyneet esimerkiksi työn tai vaikka saman lapsen haastavan luonteen takia. Tai he ovat kypsymättömiä: on ymmärretty lapsen paras vaikka niin, että unohdetaan oma aikuisuus ja arvostelukyky ja seurataan roskalehtien ja -palstojen juttujen perusteella muotoutunutta näkemystä.



Kysymys ei ehkä siis ole huomion määrästä, vaan laadusta.

tekevät silti väärin eli ryhtyvät esim curlaamaan. Tätä tapahtuu mielestäni ihan sivistyneiden ihmistenkin porukoissa.

Ja se "epäonnistuminen" mitataan paljon myöhemmin, täysiässä.

Lapsihan voi pyrkiä pomottamaan ja ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että asia oikeasti näin olisikin. Totuus voi olla jotain ihan muuta.



Kasvatan itse erittäin haastavaa TS-lasta, joka kyllä yrittää pomottaa kaikkia ja kokeilee rajojaan yhä uudestaan. Mutta vaikka hän saattaa siinä julkisella paikalla raivoissaan äristä minulle vaikka mitä ja minä reagoida tyyliin "joojoo", en silti anna hänelle periksi juuri koskaan. Ennen ihmettelin, miksi osa vanhemmista sietää lapsiltaan huonoa kielenkäyttöä, nyt ymmärrän että osa lapsista ei vaan opi puhumaan nätisti vaikka asian suhteen hakkaisi päätään seinään vuosia. Siksi en vaivaudu mainitsemaan asiasta enää kesken lapsen raivarin vaan pysyttelen henkisesti etäisenä ja totean "joojoo".

hyvällä sitä, että 3, 5, 10 taikka 17 vuotias kirjaimellisesti hyppii porukoittensa silmille.



Kyllä toi epäonnistuneisuus tulee esille jo kauan enne aikuis ikää.

Lapset on lapsia ja ne koettelee rajojaan mutta se, että vanhemmat antaa periksi, mitä vattua??

Ja koska lapselle tulee paha mieli, kun häntä kielletään, häntä ei koskaan kielletä. Ja kaikki ovat iloisia.. paitsi ehkä lapsiparka, joka jo 2-vuotiaana joutuu päättämään joka asian.



Toinen ääripää, ja ihan yhtä surullinen, on kaverini lapsi, joka oikeasti on kiltti ja hiljainen poika, mutta äitinsä lähinnä vain haukkuu sekä lasta että isää, josta on eronnut viisi vuotta sitten. Lapsi ei saa koskaan kehuja käyttäytyessään hyvin, mutta sitten kun ei jaksa enää esim. seistä aivan paikallaan äidin vieressä kassajonossa, saa heti haukut.

ettei niitä hetkauta, vaikka lapsi välillä määrääkin?

ja työssäni tapaan ihan fiksuja vanhempia, jotka keskustellessa mainitsevat, että "kun meidän Ossille tulee niin paha mieli, jos sitä kielletään, että me ollaan yritetty olla sanomatta sille koskaan 'ei' ja toivotaan, että te päiväkodissakaan ette sanoisi.." Tai vanhemmat kysyvät neuvoa, miten pärjätä milloin missäkin tilanteessa alle 3-vuotiaan kanssa, kun "se alkaa sitten itkeä, jos se ei saa sitä". Lasta ei siis esim. saada pois päiväkodin pihasta, koska lapsi haluaa jäädä sinne leikkimään, tai lasta ei voida viedä kauppaan, koska se alkaa itkeä, jos ei saa leluja/karkkia.

Voisiko semmoine vaikuttaa, että heti kun lapsi edes avaa suunsa niin johan siinä on joku höösäämässä? Eli tottunu saamaan aina kaiken kitisemisellä.



Ääripäänä voisi olla se, että vanhempia ei yksin kertaisesti ole kiinnostanut olla kieltämässä. Toinen on voinut tehdä mitä tahansa, milli tahansa ilma, että ketään on edes yrittänyt kieltää.



Oli niin tai näin niin kusessa semmoset perheet tulee olemaan...