Äidiksi kasvaminen tapahtuu hitaasti. Tässä toivoa kaikille!

Minulla meni huomattava aika siihen, että kasvoin äidiksi. Vauvan ensimmäisen vuoden aikana en kokenut vielä suuria äititunteita. Huolehdin kyllä lapsesta hyvin tietysti, koska tiesin, että niin kuuluu tehdä. Annoin paljon hellyyttä, koska tiesin, että niin kuuluu tehdä.



Synnytys oli vaikea ja sairastuin myös synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kärsin myös posttraumaattisesta tressihäiriöstä synnytystrauman takia.Kävin synnytyksen jälkeisenä vuotena säännöllisesti psykologilla. Näin jälkeenpäin olen tajunnut, että oli erittäin tärkeää hakeutua terapiaan. Minulla oli myös mies tukemassa koko ajan.



Muutamia kuukausia sitten kun lapseni oli n. 1,5v vanha huomasin, että tunnen erityistä kaipuuta ja kiintymystä lapseeni. Huomaamattani oli syntynyt oikea ihmissuhde. En tehnytkään asioita enää velvollisuudesta, vaan aidosta rakkudesta.



Näihin aikoihin tajusin myös parantuneeni. Enää en herännyt öisin siihen,että synnytys palasi mieleen ahdistavina muistoina joka sai minussa aikaan vapinaa, itkua ja unettmuutta. Enää en halunnut satuttaa itseäni. Mieleeni oli tullut valoa ja iso painava kivi oli vieritetty pois sisältäni.



Nykyään olen positiivisempi kuin koskaan. Tunnen suurta vahvuutta. Tiedän, että pystyn selviämään mistä vain.





Voimia kaikille! Elämä on ihmeellistä.