Miksi aikuiset eivät tahdo sietää ujoja lapsia?

pidän Keltikangas-Järvisen juttuja aikamoisena huuhaana, mutta tässä olen kyllä ihan samaa mieltä. Nykyään moni joka yhtään enempää kasvatustansa pohtii joutuu miettimään että yritetäänkö lapsesta tehdä väkisin menestyjää vai kenties sitä empaattista yhteisön jäsentä. Kaikista ei voi menestyjiä tulla, mutta entä jos kukaan muu ei olekkaan mukana siellä yhteisössä. Empaattinen ja varsinkin ujo poljetaan helpolla jalkoihin. Nykyaikana sosiaalisuuskin on sitä että huudetaan hirveään ääneen omaa mielipidettä ja viisveisataan muista.

Siinä on jotain NIIN ärsyttävää kun ne ujostelee ja katsoo kulmien alta alahuuli pitkällään. Ja jos ne sanoo vanhemmilleen jotain, ne mutisee tai inisee ja osoittaa sormella ja perään syöksyy takaisin helmaan/paitaan. En tiedä miksi mutta luoja että se ärrrrrsyttää!



Olen äiti ja minulla on ihan tavallinen lapsi.

toisen ihmisen, vaikkakin sitten lapsen, heikkoutta ja arkuutta on vaikea kohdata ja käsitellä. Halutaan että lapsi olisi "normaali", ei poikkeava.

Siinä on jotain NIIN ärsyttävää kun ne ujostelee ja katsoo kulmien alta alahuuli pitkällään. Ja jos ne sanoo vanhemmilleen jotain, ne mutisee tai inisee ja osoittaa sormella ja perään syöksyy takaisin helmaan/paitaan. En tiedä miksi mutta luoja että se ärrrrrsyttää!

Olen äiti ja minulla on ihan tavallinen lapsi.

itse lapsena tai muuten saanut olla "heikko", vai onko sinun pitänyt aina esittää että olet vahva ja pärjäävä jne?

Ja näyttävät nyrpeää naamaa, eivät vastaa kysymyksiin jne. Ei semmoisen kanssa halua olla tekemisissä.

Oletko itse lapsena tai muuten saanut olla "heikko", vai onko sinun pitänyt aina esittää että olet vahva ja pärjäävä jne?

Olen luonnostani avoin, sosiaalinen ja huumorintajuinen. Lapsena "poikatyttö" eikä minua mihkään muottiin valettu. Esiinnyin mielelläni ja minulla oli paljon ystäviä.

mutta ärsyttää se, jos vanhemmat antavat sen lapsen hallita kaikkea tekemistä sen ujouden varjolla. Eli minut on kutsuttu kylään. Perheen ujo, 8- vuotias, lapsi ei tervehdi. Ok, en sen kummemmin väkisin jututa tai muuta ahdistavaa.



Menen istumaan minulle osoitettuun paikkaan kahvipöydässä. Ujo lapsi mulkoilee alta kulmien. Vanhempi sanoo, "voi että, meidän A varmaan haluaisi istua siinä". Ok, vaihdan paikkaa. Aikuisten juttelu on vaikeaa, koska tämä ujo lapsi istuu hievahtamatta siinä kahvipöydässä ja juttelee omaa juttuaan vanhemmille. Minä olen kuin ilmaa. Jossain vaiheessa lapsi sanoo "milloin tuo lähtee". Tuo on siis minä.



Ja vanhemmat vaan hymisee sen lapsen ympärillä. Tuo on pahin esimerkki, mutta monessa muussakin tuttavaperheessä on samantyylistä. Alunperin lapsi on varmaan ollutkin vaan ujo, mutta kun sitä ei ole millään lailla ohjattu normaaliin käytökseen (ja kyllä, liika ujous ei ole ns. normaalia, jos estää normaalin kanssakäymisen, jos toisten pitää koko ajan kovasti pinnistellä ja sopetua, jotta kanssakäyminen sujuisi, niin se ujous on vamman tai sairauden asteella ja siihen olisi hyvä hakea apua, kuten muihinkin sairauksiin, ylivilkkauteen jne. haetaa). niin siitä on tullut epäkohtelias ja äärettömän itsekäs.



Siksi.

ulospäinsuuntautuneita. Jos luonteeseen kuuluu ujous ja se että ensi alkuun hiukan tarkkailee tilannetta ennenkuin syöksyy mukaan niin se on heti epänormaalia ja kauheaa. Kaikki samaan muottiin vaan, erilainen ei saa olla.

Ei mene suuna päänä isoihin joukkohin, katselee mielummin tilanteita ja menee sitten.



Kuitenkin jos joku vieras aikuinen tervehtii, lapsi tervehtii takaisin. Lapseni vastaa kysyttäessä eikä seiso tuppisuuna.



Kun lapsi rentotuu tai siis oppii lukemaan tilannetta tai aikuista paremmin, (mihin menee tilanteesta riippuen 5-10 min.) niin pölpöttää jo normaalisti.



Minun mielestä on kaksi eri asiaa olla ujo kuin ettei osaa käyttäytyä. Vaikka onkin ujo pitää saada sana suusta ja esim. toisen sanoessa moi pystyy siihen vastaamaan. Jos tuijottaa vaan suu auki eikä sano mitään, antaa kieltämättä vähän tyhmän kuvan.



Ja se mitä joku kirjoitti tuosta keltikankaasta... meillä on juuri tuollainen lapsi. Esikoulussa oli suuri ongelma kun lapsi on empaattinen, kiltti ja ystävällinen, ei tuo itseään esiin eikä taistele oikeuksistaa vaan yrittää sovitella. Tästä käytiin oikein palaveria että mitäs tehdään kun ei tule elämässään pärjäämään. Sanoin ettei tehdä mitään vaan annetaan lapsen olla sellainen kun on, koittakaa "pärjätä".

mutta ärsyttää se, jos vanhemmat antavat sen lapsen hallita kaikkea tekemistä sen ujouden varjolla. Eli minut on kutsuttu kylään. Perheen ujo, 8- vuotias, lapsi ei tervehdi. Ok, en sen kummemmin väkisin jututa tai muuta ahdistavaa. Menen istumaan minulle osoitettuun paikkaan kahvipöydässä. Ujo lapsi mulkoilee alta kulmien. Vanhempi sanoo, "voi että, meidän A varmaan haluaisi istua siinä". Ok, vaihdan paikkaa. Aikuisten juttelu on vaikeaa, koska tämä ujo lapsi istuu hievahtamatta siinä kahvipöydässä ja juttelee omaa juttuaan vanhemmille. Minä olen kuin ilmaa. Jossain vaiheessa lapsi sanoo "milloin tuo lähtee". Tuo on siis minä. Ja vanhemmat vaan hymisee sen lapsen ympärillä. Tuo on pahin esimerkki, mutta monessa muussakin tuttavaperheessä on samantyylistä. Alunperin lapsi on varmaan ollutkin vaan ujo, mutta kun sitä ei ole millään lailla ohjattu normaaliin käytökseen (ja kyllä, liika ujous ei ole ns. normaalia, jos estää normaalin kanssakäymisen, jos toisten pitää koko ajan kovasti pinnistellä ja sopetua, jotta kanssakäyminen sujuisi, niin se ujous on vamman tai sairauden asteella ja siihen olisi hyvä hakea apua, kuten muihinkin sairauksiin, ylivilkkauteen jne. haetaa). niin siitä on tullut epäkohtelias ja äärettömän itsekäs. Siksi.

ujo vaan perusluonteeltaan epäluuloinen ja epäsosiaalinen. Vanhempien pitäisi ymmärtää kasvattaa niitä sosiaalisia taitoja. Tällaisesta lapsesta ei aikuisenakaan kasva sosiaalisesti taitavaa ilman ohjausta. Oikeasti ujo harvemmin mitään pöydässä edes keskustelee kenenkään kanssa, on aivan hiljaa. Yleensä ujosta lapsesta kasvaa ihan sosiaalisesti normaalitaitoinen aikuinen.

Ei kasvam ellei saa tukea (kuten itsekin totesit).

- hiljaisuus vaivaannuttaa ja se on täytettävä jollakin

- lasten on pidettävä MINUSTA ja osiotettava kiinnostusta

- mieli laukkaa jo tulevaisuudessa: tuleekohan tuostakaan koskaan mitään, menestyyköhän se elämässään

Eikös tuo yleensä toisinpäin mene, lapset on lapsia mutta jokkut ajattelee että lapset saa näkyä vaan ei kuulua. Eli ongelmana on lapsien normaali mekkala kun joku ei sitä siedä.



Lähinnä ihmetyttää minua jos lapsi ei saa olla lapsi niin takana liikaa vaatimista tai huonoa kohtelua.

yksi lapsistani oli 2v asti hillittömän ujo. Sylistäkään ei uskaltanut vieraita katsoa. Piti naamaansa puserossani. En maanitellut lasta kontaktiin enkä myöskään esittänyt puolusteluja tai perusteluja, miksi lapsi on sellainen kuin on. Ajattelin, että omat tervehdykseni käyvät esimerkistä ja sitten jätin ujoilut huomiotta ja juttelin muista asioista. Ohitin myös yliuteliaitten aikuisten yritykset ujoa lasta kohtaan.



Lapsesta kuoriutui koulun alettua sosiaalinen ja reipas. Kahtena keväänä on saanut kunniakirjan koulussa reiluna ja huomioivana ystävänä ja kaverina.

itsetunto voi olla myös syynä siihen, ettei siedetä ujoja lapsia. Huonolla itsetunnolla varustettu aikuinen on yliherkkä kaikille signaaleille, joista voi päätellä ettei hänestä tykätä, oli sitten kyseessä lapsi tai aikuinen. Jos aikuinen on sisältä tosi hauras, voi ujon lapsen käytös tuntua hänestä torjuvalta tai pilkkaavaltakin. Se kuulostaa järjettömältä, mut näin se vaan on; kun maailmaa katselee sillä silmällä, että sieltä poimitaan vain merkkejä siitä kuinka huono on, niin järjellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä.



On myös aikuisia, jotka on olleet itse ylikilttejä lapsia, ja jotenkin ajattelee, että on olemassa hierarkia, jossa lapsien on oltava aina mieliksi aikuiselle. He ovat aikanaan olleet alistuvia ja nyt pitää lasten alistua heille. Tällaiset aikuiset eivät siedä lapselta liian ujoa tai liian raisua käytöstä, se on uhka heidän auktoriteetilleen.

Minun mielestäni taas ujoja siedetään varsin hyvin, koska silloin lapsi ei "häiritse".



Toisin on näitten tempperamenttisten lapsien, jotka näkyvät ja kuuluvat. Heille peilautuu paljon paheksuvampi ympäristö.

- hiljaisuus vaivaannuttaa ja se on täytettävä jollakin

- lasten on pidettävä MINUSTA ja osiotettava kiinnostusta

- mieli laukkaa jo tulevaisuudessa: tuleekohan tuostakaan koskaan mitään, menestyyköhän se elämässään

Kyllä nykytrendi on sen suuntainen, että ujo lapsi on "ongelma" ammattikasvattajille:



http://www.laakarilehti.fi/kommentti/index.html?type=7/news_id=8272/Syn…



"Syntynyt selviytyjäksi

Julkaistu 17.12.2009 12.53



Pienen pojan syntymäpäivillä 3-vuotias vieras potki 1-vuotiaan vieraan nurkkaan, löi 2-vuo­tiasta päivänsankaria, ja istui muun ajan keräämässä talon lelut itselleen omiin leikkeihinsä. Tämä ei ole ennen kuulumatonta, 3-vuo­tiaalle voi sattua huono päivä. Huomiota he­rätti äidin käytös. Hän ei eleelläkään hillinnyt poikaansa. ”Syntynyt selviytyjäksi” kertoi hänen pieni hymynsä, kun hän katseli pojan mellastusta.



Hän ei varmaankaan ollut huono kasvattaja. Nykyaika vain on hukannut tajun siitä, miten käyttäytyy selviytyjä, ja milloin puhutaan aggressiosta. Kun aloitin luennoijan urani 30-vuotta sitten, koski suurin osa luentopyynnöistä aggressiivisuutta. Kouluissa, päiväkodeissa ja vanhempien illoissa haluttiin kuulla, miten suitsia lapsen aggressiivisuutta ja ohjata hänet sosiaalisen käytöksen poluille. 20 vuoteen en ole enää saanut yhtään tällaista pyyntöä. Ilmeisesti ongelma saatiin silloin hoidettua pois päiväjärjestyksestä ja aggressio hävitettyä.



Ensimmäisistä puistoleikeistä saakka vanhemmilla on huoli lapsen sosiaalisesta kehityksestä. Varsinaisesti ei kuitenkaan kanneta huolta sosiaalisuudesta, vaan siitä, miten lapsi selviää muista lapsista, ettei vain jää alakynteen. Pieni aggressio ei kasvattajia niinkään huoleta, mutta oikea sosiaalinen käytös, toisin sanoen lapsi, joka myöntyy, jättää tilaa toiselle, luovuttaa tälle lelunsa, sen sijaan huolettaa. Merkithän viittaavat luuseriin!



Huoli ei ole vain vanhempien. Pyysin jokin aika sitten opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita lopputentissä kertoman, mikä heidän mielestään on vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkemisen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä. Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin, eivät riko koulun sääntöjä ovat nykykoulun suurin haaste? ”Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia”, kirjoitti eräs opiskelija. Kilpailuyhteiskunnan arvomaailma oli mennyt hyvin perille.



Kun tämä kasvatus sitten tuottaa hedelmää, istumme me aikuiset joukolla alas paheksumaan ja päivittelemään. Huudamme yhteisöllisyyttä apuun ja ihmettelemme, mihin se on kadonnut. Se ei ole kadonnut, vaan se ei ole syntynyt. Yhteisöllisyys tulee kasvattaa ihmiseen, eikä se ole kaikkein yksinkertaisin kasvatustehtävä. Ihminen kun ei ole luonnostaan toisen huomioonottava ja hänen oikeuksiaan kunnioittava. Jos näin olisi, ei heikompien puolustamiseksi tarvittaisi lainsäädäntöä, vaan se hoituisi itsestään. Jos ihminen saa elää ”luontonsa mukaisesti”, tulee käyttöön viidakon laki ja omien oikeuksien valvominen ja puolustaminen hoituvat yhä aggressiivisemmin keinoin. Näin osoittaa tutkimus.



Jokainen vanhempi haluaisi, että hänen lapsensa olisi pärjääjä, ja ellei nyt menestyjä, niin ainakin selviytyjä. Samaan aikaan hän kuitenkin toivoo, että hänen lapsellaan olisi turvanaan yhteisö, jossa ketään ei sorreta, jossa ei jatkuvasti kilpailla, ja joka tukee silloin, kun kilpailussa jääkin rannalle. Hänen lapsensa on se menestyjä, muut saavat muodostaa sen yhteisön. Tämä on kuitenkin mahdoton yhtälö. Ei ihme, jos kaikki ovat lopulta hämmentyneitä ja hukassa.



Liisa Keltikangas-Järvinen

psykologian professori

Helsingin yliopisto "