Olen alkanut toivoa kuolemaa jollakin oudolla tavalla. En ole masentunut, mutta tuntuu kuin elämä menisi nyt päin prinkkalaa. Olen 75 v.

Täysin normaalia ikääntyessä, eläminen vaikeutuu vuosi vuodelta, joutuu ponnistelemaan aina vähän enemmän, siitä ei vain yleensä puhuta. 

Ei ole tuttua minulle, olen 76v. ja edelleen nautin elämästä.

Koskaan ei tiedä, milloin ja miten päättyy, ja se on hyvä niin.

Pitää elää loppuun saakka, keksiä ne asiat, joista nauttii, niin on paljon mukavampaa.

Nuoremmillakin on nykyisin usein tunne, ettei tulevaisuus tuo toivoa tai iloa. Yleinen maailmantilanne vaatisi mielestäni maahan johtajia, jotka korostaisivat yhtenäisyyttä ja vahvuuksien korostamista. Jos presidentti hymyilee kuin irvikissa urhelusuorituksensa jälkeen, se ei ole positiivisuuta vaan narsismia! Todellisia kannustavia päättäjiä ja esikuvia kaivataan kipeästi. Tavallinen ihminen tuntee vain voimatonta raivoa tai toisaalta masennusta. Elettyään 75 vuotta on jo vertailukohtia menneeseen, joten turhautuminen ja apeus on ymmärrettävää. Läheisten menetyksiä on ehkä useita. Rauha löytyy omasta sisimmästä, itseäni on nuoresta pitäen kiehtonut itämainen uskontokäsitys jonka mukaan myös kärsimys kuuluu oleellisesti elämänkaareen. Muista: onni on usein pieniä onnenpilkahduksia. 

Me toisen maailmansodan jälkeen syntyneet olemme tähän saakka nähneet maailman "menevän eteenpäin". On ollut toivoa ilmassa, monenlaisia parannuksia saatu aikaan. Tasa-arvo, humaanisuus, oikeudenmukaisuus ovat olleet ohjenuorina. Nyt tuntuu, että nuo hyvät asiat ovat saavuttaneet laikipisteensä. "Pahat voimat" ovat saaneet vallan. Ollaan käännytty kohti autokraattista maailmankäsitystä. Vain rahalla on merkitystä ja sen myötä vallalla. Propaganda ja manipulointi saavat ihmisten päät sekaisin. Euroopan yhtenäisyyskin rakoilee, USA:n sisäisestä tilanteesta puhumattkaan. Jotenkin ei vaan jaksaisi nähdä tällaista käännettä arvomaailmassa.

Olen jo pitkän aikaa pitänyt kuolinpäivääni juhlapäivänä ja olen vasta 50.

Vaikka olen jossain määrin menestynyt, koko elämä on ollut yhtä kamppailua lapsuudesta saakka. En oikein jaksaisi enää.

Sitä minkä perään itkemme, ei ole olemassa muualla kuin ajatuksissamme. Todellinen maailma jatkaa olemassaoloaan välinpitämättömänä. Maailma ei saa meitä kärsimään vaan ajatuksemme saavat meidät kärsimään. Kärsimysajatukset kärsivät :)

Niin samat aatokset!

Elämä alkaa 75 -vuotiaana, sanoi äitini ja eli lähes 100 -vuotiaaksi. Hän hommasi elämänsä ensimmäisen passin tuon ikäisenä ja lähti täysin ummikkona ulkomaanmatkalle. Matkusteli paljon sekä ulkomailla että kotimaassa. Osallistui vaikka mihin toimintaan ja oli aktiivinen. Nautti viimeisistä vuosistaan täysillä. Elämä on ihan sellainen, millaiseksi sen itse tekee. 

Ei se aapeen ikäisellä enään kaukana oo...jaksaa vaan.

Menkää itkijät kuukaudeksi Intiaan opintomatkalle katsomaan millaista on kun on vaikeaa ja raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Menkää itkijät kuukaudeksi Intiaan opintomatkalle katsomaan millaista on kun on vaikeaa ja raskasta.

Suomessa valitetaan naurettavista syistä.

Olin ysärillä töissä sairaalassa jossa oli neliraajahalvaantunut poika. Hänellä oli positiivisempi asenne kuin porukalla täällä. Opiskeli ja oli usein iloinen. 

Eläkeläisellä on kyllä rutkasti helpompaa kuin esim. työttömällä. En ymmärrä mikä sun ongelma on. Mene vaikka uimahalliin, kun pääset sinne puoli-ilmaiseksi, minäkin menisin jos pääsisin yhtä halvalla.

T. Työtön

Kun kuolinsiivous on tehty ja perintöasiat järjestetty jalkeenjäville mahdollisimman helpoksi, ei siis omistuksessa kesämökkkiä, oamkotitaloa, tai muuta vaikeasti myytävää, niin onhan sitä jo valmis lähtemään. Toki sitä voisi vielä nauttia ansaitusta eläkkeestä, mutta ei tämä elämä aina niin herkkua ole. Parhaimmillaan kuolemaa ei edes huomaa, sitä vaan käy nukkumaan ja sen jälkeen ei olekaan enää koskaan mitään. Miksi tuota pitäisi surra tai kammota?

-m70v

Ei hätää, kyllä se sieltä pian tulee.

Vierailija kirjoitti:

Eläkeläisellä on kyllä rutkasti helpompaa kuin esim. työttömällä. En ymmärrä mikä sun ongelma on. Mene vaikka uimahalliin, kun pääset sinne puoli-ilmaiseksi, minäkin menisin jos pääsisin yhtä halvalla.

T. Työtön

Älä luuseri vingu. Miksi olet niin huono työntekijä että kukaan ei palkkaa sinua?

Vierailija kirjoitti:

Nuoremmillakin on nykyisin usein tunne, ettei tulevaisuus tuo toivoa tai iloa. Yleinen maailmantilanne vaatisi mielestäni maahan johtajia, jotka korostaisivat yhtenäisyyttä ja vahvuuksien korostamista. Jos presidentti hymyilee kuin irvikissa urhelusuorituksensa jälkeen, se ei ole positiivisuuta vaan narsismia! Todellisia kannustavia päättäjiä ja esikuvia kaivataan kipeästi. Tavallinen ihminen tuntee vain voimatonta raivoa tai toisaalta masennusta. Elettyään 75 vuotta on jo vertailukohtia menneeseen, joten turhautuminen ja apeus on ymmärrettävää. Läheisten menetyksiä on ehkä useita. Rauha löytyy omasta sisimmästä, itseäni on nuoresta pitäen kiehtonut itämainen uskontokäsitys jonka mukaan myös kärsimys kuuluu oleellisesti elämänkaareen. Muista: onni on usein pieniä onnenpilkahduksia. 

Alkaa kuulostaa iigorien ketjulta.

Onko se tekoäly, joka keksii teille aina uuden tavan lähestyä sitä trollausta, että Stubb on paska pressa, kun käännyttää Trumppia pois Putinin fanittamisesta?

Kuule, jokainen päivä on lahja ja elämä voi päättyä milloin vaan. Jos jotain haluaa tehdä niin siivota ja järjestää paperit että jälkeenjääneiden on helpompi hoitaa hautajaiset. Toki kaikenikäisten on hyvä pitää paperit järjestyksessä. Olisiko jotkut viikkomenot rytmittämään elämää. Jokaisen olisi hyvä osallistua  johonkin. Koita nyt vaan iloita tästä päivästä, ainakin sietää, ei se nuorenakaan aina helppoa ollut. Vielä elät ja hengität, kuuntele vaikka musiikkia. Kuolema tulee sitten varmasti ajallaan.

Vierailija kirjoitti:

Menkää itkijät kuukaudeksi Intiaan opintomatkalle katsomaan millaista on kun on vaikeaa ja raskasta.

Kaikki eivät voi matkustaa sinne mutta siellä saa kyllä vähän perspektiiviä asioihin.

Minäkin, ja olen 46v.