Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mun elämähän on aika paskaa
30.05.2011 |
Miksei elämä vaan voi olla helppoo, miksen mä vaan saisi olla onnellinen? Lapsuudesta asti kaikki on mennyt vähän pieleen, mutta ei niin paljon, että kokisin, että saisin olla edes rehellisesti surullinen. Koska kaikkihan on kuitenkin ihan jees.
Isä lähti, mulle nyt vieras mies. Äiti oli ihana ja lapsuus sen myötä tavallaan (saako silloin valittaa lapsuudestaan?), mutta se jatkuva köyhyys ja huono-osaisuus... Sairastelu lapsena > lihominen > koulukiusaaminen > surkea itsetunto. Seksuaalista hyväksikäyttöä orastavassa teini-iässä. Alkoholi ja vaihtuvat miehet, ei ketään kehen tukeutua, vihasin itseäni.
Parikymppisenä elämä tasaantui, löysin miehen ja sain lapsen. ? No, mies alkoi dokata, hakata ja alistaa, tietysti. Vuosien pyristely irti tuosta suhteesta murensi itsetunnon takaisin teinivuosiin. Kroonisia sairauksia, vakava onnettomuus, äidin ja isosiskon kuolema. Luulen, että käsittelemättä edelleen. Aina se on läsnä, menetyksen pelko.
Toistan äitini jalanjälkiä: yksinäinen, sairas, onneton yh ilman omaisuutta, yrittäen tarjota lapselleen kuitenkin edes jotenkuten onnellisen lapsuuden.
Vakityö mulla on ja tuo lapsi rakas, tuntuu että ainoat arvokkaat asiat elämässä, terveydelläkään kun ei voi retostella. Mutta työssäkin olen yksin, tajusin sen taas viime palaverissa. "Hyvä meidän tiimi, me ollaan arvokkaita oman alamme asiantuntijoita ihan jokainen". Onhan ne, minä olen se ulkopuolinen paperipyörittelijä ja tapahtumien kirjaaja. Ei mitään yhteenkuuluvaisuuden tunnetta tähän työyhteisöön, vaikka mukavia työkavereita onkin. Yllättävän iso asia, ehkä sekin juontaa juurensa lapsuuden tunteisiin. Kun ei koskaan kuulunut oikein mihinkään.
Lapseni puolesta tunnen alituiseen surua, kun perhe on rikki. TIEDÄN, että kaikille meille on parempi näin, että lapsi toipuu erosta, että mieluummin kaksi eronnutta vanhempaa ehjänä, kuin yhdessä mutta rikkinäisinä ja toisiaan halveksuen. Mutta tiedän kokemuksesta myös sen jatkuvan toisen vanhemman kaipuun. Olisin halunnut ehjän perheen, olisin halunnut toisen lapsen, olisin halunnut lapsestani isosisaruksen - sitäkään ei suotu vuosien yrittämisestä huolimatta. Suru siitäkin, sekundaarisesta lapsettomuudesta, mutta kun ei siitäkään oikein "saa" olla surullinen. Enhän minä ole lapseton, vain sellainen tietää, mitä oikea suru on!
Exä mennä porskuttaa uudessa talossaan uuden vaimonsa kanssa omaisuutta haalien, ja enemmän kuin sitä seikkaa, mä vihaan sitä tunnetta itsessäni, että mä haluaisin siltä kaiken sen pois. Mä haluaisin, että se ei ois onnellinen. Miks, miten se on multa pois? Pieni ihminen olen, paska sielu.
Tarkemmin erittelemättä, vuoden sisään olen menettänyt 4 mulle tärkeää ihmistä, noin ohimennen mainiten. Jatkuvaa alakuloa ja huonojen uutisten odottelua.
Nyt olen huonossa parisuhdeviritelmässä miehen kanssa, ketä rakastan (ja on aidosti hyvä ja kiltti ihminen), mutta joka haluaa kuitenkin pitää vapautensa. Tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta en jaksa enkä halua, ei ole voimaa repäistä itseään taas vereslihalle. Yksin pärjään, sen tiedän, mutta niin, yksin mä olen nytkin. Välillä sentään pieniä kivoja hetkiä tuon kanssa.
Tiedän, että tämä kuulostaa harvinaisen itsesäälintäyteiseltä tekstiltä. En mä yleensä, mä olen yrittänyt olla nöyrä ja lempeä, otan vastoinkäymiset parhaani mukaan rikastavina kokemuksina ja ainakin tiedän, että selviän mistä vaan. Ihan mistä vaan.
Mut miks mun tarvii? Miksi elämän tarvitsee olla tällaista räpistelyä, miksei just mun elämä voi olla helppoa? Edes hetken, edes vuosi mun elämästä niin, että mä saisin olla onnellinen ja tyytyväinen. Ettei särkisi, kroppaa tai sydäntä.
Yleensä olen näiden asioiden kanssa sujut. "Tie valitsi sinut – ja sinun osasi on kiittää"... En siis mässäile tässä itsesäälissä, otan asiat sellaisina kuin ne vastaan tulevat enkä varmaankaan ole masentunut. Kai mä tietäisin, tuntisin jos olisin? Mutta ihan hetkittäin se pilkahtaa pinnalla, en tiedä kyteekö se koko ajan jossain odottaen hetkeään, ratkeanko joskus itkuun joka ei koskaan lopu. Joskus, ihan hetkittäin, silmät tulvahtavat täyteen kuumaa vettä ja nielen palaa kurkusta. Nielen, nielen, nielen, kunnes saan sen alas ja otteen itsestäni. Ryhdistäydy, pärjää...
Tämä runo puhuu minulle:
Väsynyt
ja yksin
Väsynyt
niin että mieltä särkee.
Kalliopaasia alas
valuu sulanut lumi.
Sormet puuduksissa,
polvet tärisevät.
Juuri nyt,
nyt juuri et saa hellittää.
Toisten tiellä
on lepopaikkoja
päivänpaisteessa –
he tapaavat toisensa siellä.
Mutta tämä
on sinun tiesi,
ja juuri nyt,
nyt juuri et saa horjua.
Itke
jos voit.
Itke
mutta älä valita.
Tie valitsi sinut –
ja sinun osasi on kiittää.
DAG HAMMARSKJÖLD
Kommentit (12)
Aika rankka tarina. En voi muuta sanoa kun, että älä hyvä ihminen täällä hyeenalauman keskellä tarinaasi jaa. Voit saada tosi loukkaavia kommentteja.. Suosittelen lämpimästi terapiaa, koska minusta vaikuttaisi sille, että pahin vihollisesi on masennuksesi, mikä paistaa läpi tekstistä. Pohjalta voi nousta, mutta masis vie keinot nousta. Eli lääkkeet ja hoitoa nyt sinulle, niin saat asiasi kuntoon.
Jotenkin mulla on tunne, ettei hyeenan haukku tässä enää paljon puraisisi... Tarina muiden joukossa, jos joku tuosta ilkeää keksii, niin lohdullista: olen löytänyt jonkun itseäni pienemmän ihmisen. :)
Mä en tiedä tuosta masennuksesta. 97 % ajasta mä olen ok, ja siitä 3 %:stakin pääsen itkut tirauttamalla yli. Nyt on se huonompi hetki.
Ehkä enemmän kuin menneisyyden käsittelyä, mä toivon helpompaa tulevaisuutta. Edes.
Kiitos kuitenkin kommentista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
empä löydä muuta sanottavaa tähän, mutta lähetän empatiaa ja halin!
Monin paikoin tunnistin omia tunteitani, miksi juuri minun (ja miksipä ei) elämässäni on niin paljon ollut (ja on) paskaa, heaven knows jos sekään.
Lapsuudesta ekat 10v viinan ja väkivallan värittämää eloa, sitten murrosikää ja koulukiusamaista ja toisen henkistä pahoinpitelyä kotoa, mahtuupa siihen 1 fyysinenkin pahoinpitely äitini puolelta.
Aikuisuus ollut pelkkää stressiä työelämässä pätkätöiden nimissä, itse asiassa huomenna päättyy tämäkin työsuhde ja taas kortistoon:´(
Äidin vakava sairaus ja hänen saattohoitamisensa, "isän" kanssa en missään tekemisissä olekaan, isäpuolikaan ei pidä yhteyksiä, eikä sisko ja vielä vähemmän veli.
On minulla ihana perhe ja mies vaikka toki tähän 19v mitä oltu yhdessä mahtuu ei niin kivojakin asioita mutta ei kuitenkaan minkäänlaista väkivaltaa eikä pettämistä.
Lapset, 2kpl, ovat ihania ala-asteikäisiä aarteita.
On oma koti jne.
Kun vain saisi sen vakituisen työpaikan vaikka tokihan siitäkin sitten löytyisi valittamista kun alkuun päässyt mutta eipähän olisi jatkuvaa epävarmuutta sen suhteen.
Tekstisi oli asioita syvällisesti ajattelevan/kokevan ja fiksun ihmisen teksti.
Toivon sinulle voimia ja elämäniloa, muista että myöskin vahvuuteen voi sairastua!
piti olla tuossa tekstissäni.
Toisen vanhemman harrastamaa henkistä pahoinpitelyä minua kohtaan.
-3-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tekisikö sinulle kuitenkin hyvää jos pääsisit purkamaan tuntojasi jollekin ulkopuoliselle ettei tarvitsisi kaikkea sisälle padota ja kantaa taakkaa ihan yksin? Voimia sinulle!
empä löydä muuta sanottavaa tähän, mutta lähetän empatiaa ja halin!
Kiitos.
- Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suosittelisin kyllä, että etsit ammattiapua menneisyytesi läpikäymiseksi. Muista kuitenkin se, että teet itse tulevaisuutesi ja siten vaikutat myös lapsesi tulevaisuuteen. Lopeta alistuminen huonoon kohtaloon esim. vaihtamalla työpaikkaa. Pienin askelin pääset kyllä elämässä eteenpäin niin, ettei menneisyys ole se ainoa määrittävä tekijä ja suunnan näyttäjä.
Iso halaus sinulle ja voimia uuden etsimiseen:D
Monin paikoin tunnistin omia tunteitani, miksi juuri minun (ja miksipä ei) elämässäni on niin paljon ollut (ja on) paskaa, heaven knows jos sekään. Lapsuudesta ekat 10v viinan ja väkivallan värittämää eloa, sitten murrosikää ja koulukiusamaista ja toisen henkistä pahoinpitelyä kotoa, mahtuupa siihen 1 fyysinenkin pahoinpitely äitini puolelta. Aikuisuus ollut pelkkää stressiä työelämässä pätkätöiden nimissä, itse asiassa huomenna päättyy tämäkin työsuhde ja taas kortistoon:´( Äidin vakava sairaus ja hänen saattohoitamisensa, "isän" kanssa en missään tekemisissä olekaan, isäpuolikaan ei pidä yhteyksiä, eikä sisko ja vielä vähemmän veli. On minulla ihana perhe ja mies vaikka toki tähän 19v mitä oltu yhdessä mahtuu ei niin kivojakin asioita mutta ei kuitenkaan minkäänlaista väkivaltaa eikä pettämistä. Lapset, 2kpl, ovat ihania ala-asteikäisiä aarteita. On oma koti jne. Kun vain saisi sen vakituisen työpaikan vaikka tokihan siitäkin sitten löytyisi valittamista kun alkuun päässyt mutta eipähän olisi jatkuvaa epävarmuutta sen suhteen. Tekstisi oli asioita syvällisesti ajattelevan/kokevan ja fiksun ihmisen teksti. Toivon sinulle voimia ja elämäniloa, muista että myöskin vahvuuteen voi sairastua!
Niin, en mäkään suinkaan ajattele että juuri minä yksin tässä maailmassa surua ja vääryyttä koen. Päinvastoin, sitä on entistä herkempi toistenkin kurjuudelle. Ja tiedostan, että niilläkin, keillä näennäisesti menee hyvin, on toki omat ongelmansa eikä niitä voi verrata eikä niistä kilpailla. Mutta kai joku tässä maailmassa on kuitenkin enimmäkseen onnellinenkin? Mä en, en muista koska viimeksi. Yleensä parhaimmillaan tyytyväinen, ja se tuntuu haaskuulta.
Olet ihana, kun osaat tunnistaa hyvät asiat elämässäsi ja arvostaa niitä! :) Kiitos toivotuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tekisikö sinulle kuitenkin hyvää jos pääsisit purkamaan tuntojasi jollekin ulkopuoliselle ettei tarvitsisi kaikkea sisälle padota ja kantaa taakkaa ihan yksin? Voimia sinulle!
Ensimmäistä kertaa mun täytyy myöntää, että mä en tiedä, uskaltaisinko. En ole rehellisesti ikinä edes harkinnut, että puhuisin näistä ammattilaiselle, että sille olisi tarvetta. Minähän pärjään. Mutta kun mietin sitä realistisena vaihtoehtona, niin pelottaa puhua tästä, syvällä tasolla. Kyllä mä olen muutamalle ystävälle avautunut näistä, mutta melko pinnallisella tasolla. Että näillä on menty ja tällaista on elämä ollut, mutta en niin, että olisin oikeasti analysoinut ja joutunut käsittelemään näitä juttuja, miltä ne minusta tuntuvat. Hui.
suosittelisin kyllä, että etsit ammattiapua menneisyytesi läpikäymiseksi. Muista kuitenkin se, että teet itse tulevaisuutesi ja siten vaikutat myös lapsesi tulevaisuuteen. Lopeta alistuminen huonoon kohtaloon esim. vaihtamalla työpaikkaa. Pienin askelin pääset kyllä elämässä eteenpäin niin, ettei menneisyys ole se ainoa määrittävä tekijä ja suunnan näyttäjä. Iso halaus sinulle ja voimia uuden etsimiseen:D
Työstä en voi sinänsä valittaa, tai valittaminen olisi pöllöä. Työ on ihan mukavaa. antoisaa ja vapaata ja olen siinä hyvä, työkaverini parempia kuin ihminen osaisi toivoa. Ainoa tekijä on se ulkopuolisuuden tunne, tiedätkö, "meidän tiimi". Kukaan ei tiedä mitä teen enkä mä tiedä, mitä ne tekevät. Tätä olen yrittänyt vähän työnohjauksessa avata, mutta tuntuu aika vähäpätöiseltä asialta, ja tuntuisi kieltämättä itsestänikin, ellei mua piinaisi se läpi elämäni jatkuva tunne, etten kuulu ikinä mihinkään... Päänsisäinen ulkopuolisuus...
Alue: Aihe vapaa
Aika rankka tarina. En voi muuta sanoa kun, että älä hyvä ihminen täällä hyeenalauman keskellä tarinaasi jaa. Voit saada tosi loukkaavia kommentteja..
Suosittelen lämpimästi terapiaa, koska minusta vaikuttaisi sille, että pahin vihollisesi on masennuksesi, mikä paistaa läpi tekstistä. Pohjalta voi nousta, mutta masis vie keinot nousta. Eli lääkkeet ja hoitoa nyt sinulle, niin saat asiasi kuntoon.