Kuinka paljon pitää hyväksyä ilkeilyä masentuneelta?

ystäväsi kuulostaa vittumaiselta, kaikkea ei voi pistää masennuksen piikkiin.

ilkeily ei kuulu ystävyyteen

nollatoleranssi

ilkeily ei kuulu ystävyyteen

Ei todellakaan masennus oikeuta ilkeilyyn.

-nimim. pitkäaikaismasenunut

eli ei yhtään.

päinvastoin, masentunut yleensä etsii syitä ja vikoja itsestään ja on ehkä liioitellunkin anteeksipyytäväinen, jos luulee loukanneensa tmv. toista henkilöä.

Tee selväksi, että haluat olla hänen ystävänsä jatkossakin, mutta loukkaamista ja ilkeilyä et siedä. Vedä rajat ja kerro, että vedät ne.



Jos ei puhe auta, ota vaikka hetkeksi etäisyyttä kyseisestä ihmisestä.

että minä en jaksa mielenterveysongelmien kanssa kamppailevia. Tiedän mitä se on kun oma läheinen sairastui jo 80-luvulla.

Ei voi vaatia ketään olemaan olkapäänä vuosikymmeniä ja sietämään jos vaikka millaista käytöstä.

Hattua nostan mielenterveystyöntekijöille!

Itse olen sietänyt parhaalta ystävältäni paljonkin paskaa kun hän on ollut syvällä ahdistusvaiheessa. Iän myötä kuitenkin olen oppinut ottamaan sen melko kevyesti: kuulen vaahtoamisen, mutta en ota nokkiini. Vastailen mahdollisimman rauhallisesti ja provosoitumatta. Jos menee överiksi, niin voin olla viikon soittamatta, sitten taas kuulostelen tilannetta. Jos on edelleen raivopäänä, niin odotan lisää.



Yli kaksikymmentä vuotta näin jo menty ja edelleen pidetään yhtä. Edellyttää toki myös niitä hyviä aikoja, jolloin ei ole epävakaa vaihe päällä. Masentunutta/maanista ihmistä ei kuitenkaan kannata pienten asioiden takia hylätä. Toisaalta jos tuntuu että oma elämäsi pilaantuu, niin sitten kannattaa pelastaa itsesi moisesta suhteesta. Kaikissa suhteissa pitää itse myös kokea saavansa jotain, eli niitä hyviä hetkiä on oltava.

Saatan olla perin hankala ym. mutta silti tunnistan kun vedän överiksi, ja osaan pyytää vilpittömästi anteeksi. Ei tollanen ilkeily, arvostelu ja marttyyrius masennuksen piikkiin saa mennä. Kusipäisyyttä kaikki tyynni, olisin pistänyt jo aikoja sitten välit poikki tollaseen ihmiseen.

muotoja. Tuo tapa on ruma, takana voi olla tunne, että on tosi yksin, kukaan ei kuuntele ( edes perusteluita). Itse olin lempeä ja liian kiltti, kuitenkin masennuin jossain vaiheessa pahastikin. Se ihminen jonka piti tukea ja auttaa, käski minun vain tappaa itseni, itsemurha on kuulemma varteenotettava ratkaisu ja hän rukoili, että kuolisin ja pääsisin pois (kyseessä oli äitini), vääränlainen kannustus / ei kannustus lainkaan voi jäädä mieleen. Ilkeilin itse äidilleni ( ja teen sitä vielä, mutta yritän varoa), joku reaktio siihen kai, että omatkin purevat kun on tosi heikoilla.

En tiedä, miten kukakin määrittelee mt-ongelmat, mutta on minullakin ollut välillä ns. masennusta, alakuloa, ahdistusta... mutta enimmäkseen kai melko täysjärkinen?? Ulkopuoliset näkevät asiat aina toisin ja totta kai jokaisella on oikeus tunteisiinsa. Kai sillä mt-ongelmaisellakin, joka ei ole kivaa seuraa?



Voisin kertoa esimerkkinä, että kun välillä oma elämäni ei ole mennyt tahtoni mukaan ja olen saanut pettyä ja masentua monet kerrat, niin olen ruikuttanut kurjuuttani kavereille - jos niitä on ollut. Tällä hetkellä tosin tuntuu, ettei niitä todellisia kavereita ole kovinkaan montaa, että viitsisi edes kertoa hyviä ja huonoja kuulumisiaan...



Joskus huonona hetkenä kun olen ollut pitkään masentunut ja pattitilanteessa silloisesta elämäntilanteestani joku ns. kaveri on hyvää hyvyyttään vastannut ahdistukseeni vääntämällä veistä minunkin haavoissani sanomalla etten minä ikinä tule saamaan haluamaani hyvää sen enempää sieltä kuin täältäkään suunnalta tiettyjen henkilökohtaisten seikkojen vuoksi... Silloin minä olen todellakin suuttunut! Kellekään masentuneelle ei sanota IKINÄ vaikka miten kyllästyttäisi kuunnella hänen murheitaan, ettei tällä ole edes toivoa nyt eikä ikinä, tai turha edes toivoa ja unelmoida onnesta! (toisin sanoen tällainen toivoton henkilöhän voisi saman tien tappaa itsensä, koska mitä järkeä edes olisi odottaa parempaa, jos joku sanoo, ettei mitään parempaa ole... törkeää ja vastuutonta!) Onneksi minun oma uskoni oli sen verran vahva, etten suostunut uskomaan tuollaisia puheita.



Myöhemmin kun asiat on muuttuneet paremmaksi, nämä samat ns. kaverit ovat mielistelleet, että jee-jee-kiva-kun-sulla-on-kivaa-me-ollaan-onnellisia-sun-puolesta... Kai he kuvittelevat olleensa todella minun tukenani heikkoina hetkinäni, että katsovat etuoikeudekseen myös saada tietää iloistani kurjuuksien jälkeen...



Yllättäen, kun minä en ole enää jaksanutkaan olla näiden henkilöiden kanssa joka tilanteessa se, joka nielee hiljaa loukkaukset ja itkee sitten omassa yksityisyydessä, jos joku on loukannut, niin nämä ihmiset syyllistävät minua ikäväksi ihmiseksi, joka ajattelee negatiivisesti, kun en jaksa olla iloinen heidän kanssaan. Joku raja se on minullakin, mitä kaikkea jaksan kuunnella, vaikka ilmeisesti nämä ihmiset ovat tottuneet siihen, etten minä sano ikinä vastaan. Kehtaavat vielä ihmetellä, jos olen joskus masentunut. Vikahan ei tietenkään ole muissa ihmisissä ja heidän puheissaan vaan minun asenteessani?



Okei, minun ratkaisuni tällaisten ihmisten suhteen on ollut se, että oman mielenterveyteni tai sen puutteen vuoksi vältän ihmisiä, jotka ovat pahimmalla hetkellä tosiaan tuominneet minut ikuisesti onnettomaksi... Ansaitsen parempaa seuraa.

Lopulta päätin jättää meidän tuttavuutemme "tavatessa tervehditään" -tasolle. En jaksa muuta, eikä minulla ole velvollisuutta toimia toisen ihmisen likasankona.

Itsellä kyllä masennus aiheuttaa yllä kerrotun kaltaista käytöstä. Otan hirveän herkästi itseeni ihmisten puheet ja loukkaannun ja suutun niin nopeasti, että itsekin yllätyn. Tietysti sen lisäksi itkeskelen herkästi ja mietin itsemurhaa, koska on hirveän rankkaa saada pultteja koko ajan milloin mistäkin.



Masentuneena sitä kokee toisten ihmisten neuvot ja kommentit oman elämän arvosteluna. Juuri oli tuollainen tilanne sukulaisen kanssa pari päivää sitten ja sitä ennen vanhojen tuttujen kanssa hiljattain. Olin poissa tolaltani, että ei hemmetti, pian olen riidoissa joka suuntaan ja parempi kun tappaisin itseni, niin maailma pääsisi eroon tällaisesta luuserista, joka ei osaa tehdä mitään oikein.



Mutta koetetaan jaksaa.



Olen kyllä samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa, että ap:n ei pidä olla ystävänsä talutusnuorassa, vaikka tämä onkin masentunut. Jokaisen pitäisi pyrkiä huolehtimaan ensi sijassa omasta terveydestään. Rajat pitää laittaa.

Näin ystäväsi voisi myös puhua tunteistaan.



Asiat pitää puhua halki. Ei se ole puhumista että sanoo miten toisia loukkaa sen jutut ja asia oli siinä! Senhän takia se palaa niihin tunteisiin koska niitä ei ole käsitelty loppuun. Aivan kuten sinä mouruat nyt siinä.

Masentunut ei välttämättä jaksa tai huomaa olla huomaavainen toista kohtaan vaan saattaa olla välinpitämättömän oloinen. Ilkeily taas on aktiivista toimintaa ja vaatii energiaa. Masennus ei siis voi olla ilkeilyn syy. Veruke se voi kyllä olla.